Tieto- ja viestintätekniikan hyödyntäminen kouluissa jaksaa puhuttaa. Viimeksi Eppie Eloranta TIEKEstä (HS 14.11.) toi esille ristiriidan tietoyhteiskunnan kansalaistaitojen vaatimuksen ja koulun toteutuvien käytänteiden välillä. Miksi koulu ei sitten muutu?
Yksi hyvistä selitysmalleista teki minuun vaikutuksen jo kymmenen vuotta sitten. Gavriel Salomon (2002) kuvasi ongelmaa kolmesta näkökulmasta. Ensimmäinen on teknologian domestikaatio eli tieto- ja viestintätekniikan potentiaalin hukkaaminen sen sovittamisessa perinteisiin opiskelu- ja opetustapoihin. Opettajankoulutuksen tavoitteena kuitenkin on pedagogiseen ajatteluun tukeutuva opettaja, joka soveltaa käyttöteoriaansa eri konteksteissa, myös tieto- ja viestintätekniikan kohdalla. Toiseksi Salomonin mukaan teknologiavetoisuus rasittaa uudistuksia. Itse näkisin että, opettajat eivät pääse vaikuttamaan eivätkä aina osaakaan määritellä, mitä hankintoja pitäisi tehdä. Toimintakulttuurin muutosta ajavat tahot eivät vastaavasti tunnu pystyvän selittämään riittävän hyvin, mitä opettajat tarvitsevat. Laitteet ja uudistukset vieläkin tiputetaan syliin ja toivotaan parasta. Kolmanneksi Salomon tuo esille, miten tieto- ja viestintätekniikan kohdalla arvioidaan vain oppimisen nopeutta, helppoutta tai hintaa. Kysymys on pedagogisesti väärä. Perinteiset arviointitavat eivät päde tai ne rajoittavat sitä, mihin tieto- ja viestintätekniikan hyödyntämisellä pitäisi pyrkiä eli hyvään pedagogiikkaan ja toimiviin käytänteisiin, jotka saisivat mielestäni “neuvotella” myös lasten omien mediakäytänteiden kanssa. Tässä mielessä OECD/PISA-vertailun tuijottaminen vie kehitystä väärään suuntaan. Pitäisi olla rohkeutta katsoa ranking-vimman yli ja ohitse.
Miksi kehitys edelleen kouluissa menee laitteet edellä? Pedagogiikan konkretisoituminen on hyvin tilannesidonnaista eivätkä hyvät käytänteet ole siirrettävissä niin helposti. Tekniset välineet ja sovellukset ovat siinä mielessä konkreetteja, että niitä voidaan ostaa muihinkin kouluihin, jos joku on jo osoittanut niiden toimivan toisessa kontekstissa. Myös hankintojen tekeminen on monen asian summa, ja on aina edullisempaa ottaa uusia välineitä isolle porukalle kerralla kuin kysyä jokaiselta opettajalta, mitä sinä toivoisit omaan opetukseesi, puhumattakaan, että kysyttäisiin oppilailta, mitä he toivoisivat omaan koulunkäyntiinsä.
Järjestys voisi myös olla niin, että katsotaan, millaista pedagogiikkaa tavoitellaan ja millaisten välineiden voidaan realistisesti ajatella tukevan tätä pedagogiikkaa. Silloinkin pitäisi miettiä, miten samaa pedagogista ajatusta ilman laitteita voitaisiin toteuttaa. Itse olen miettinyt, miten toimintakulttuurin muutoksessa näyttäisi tällä hetkellä teoreettinen tuki olevan melko heikkoa. Harva muutosesitys kytkee opetustyön yhteiskunnallis-historiallista tehtävää mukaan. Ei teknofobiaa teknofilialla voiteta. Tarvitaan teknosofiaa (Mikko Lehtosen ajatusta mukaellen). Loppujen lopuksi vahvistuneet puheet koulun toimintakulttuurin muutostarpeesta tuntuvat kimpoavan omaa historiallista ja yhteiskunnallista tehtäväänsä toimittavasta koululaitoksesta. Jonkinlaista viisautta tarvittaisiinkin hyvin jämähtäneiksi nähtyjen koulun käytänteiden ja futurististen oppimisvisioiden yhteen sovittamisessa.