Tietokoneet kouluissa, osa 2 – selvitykset, hankkeet ja johtopäätökset

Kasvatus on kahden periaatteen välistä neuvottelua. Ensimmäisen mukaan lapsi on kuin puu jota pitää kasvattaa jotta se pärjää aikuisena omillaan ja omaksuu yhteiskunnallisen osallisuutensa. Toinen on idea lapsen “puhtaudesta” jota pitää vaalia kun yhteiskunta uhkaa tätä lapsuuden ideaalia. Kasvatuksen ristiriitaisuus tulee esiin siinä, että kasvattaja pyrkii samaan aikaan sekä muokkaamaan että säilyttämään yksilön ainutlaatuisuutta.

Kirjoitin aiemmin SITES-tutkimuksen tulosten tulkinnasta. Jälleen on esitetty monenlaisia vaatimuksia tieto- ja viestintätekniikan (tvt) opetuksen ja sen opetus- ja opiskelukäytön lisäämiseksi (HS 2.12.08 ja 10.12.08). Väitteeni on että koulujen (nykyisillä arviointitavoilla mitattavia, nykyisten perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden suuntaisia) oppimistuloksia tai nykylasten tulevaisuudessa tarvitsemia työelämän valmiuksia ei pelasteta näin. Toinen väitteeni on, että koulujen todellinen kehittäminen tapahtuu suurilla, ja joskus väkivaltaisillakin, hallinnollisilla muutoksilla (kuten peruskoulu-uudistus 70-luvulla) tai koulukohtaisilla toimintatutkimuksilla, jolloin vaikuttavuus on lähinnä yhden yksikön tasolla.

Omituisin tilastoin siivitettyjä selvityksiä ja hankesuunnitelmia lukiessani olen usein ihmetellyt, miksi koululaisten tieto- ja viestintätekniikan taidoista puhuttaessa vain kaksi asiaa tuodaan esille: työelämän valmiudet ja oppimistulokset. Monissa tapauksissa oppimistuloksetkin otetaan esille lähinnä koulujen ja opetuksen tutkijoiden kosiskelemiseksi. Tärkeintä on vain, että koulunsa päättävät nuoret kansalaiset ovat soveltuvia työelämän vaatimuksiin. Niinpä. Mutta mihin työelämään tässä oikein lapsia halutaan sovittaa? Jo tällä hetkellä aika moni nuori on melko itsehankituilla tieto- ja viestintäteknisillä taidoilla laittanut visionäärisesti pystyyn omaa liiketoimintaa. Harva työnantajakaan osaa sanoa, minkälaisia tieto- ja viestintäteknisiä valmiuksia työntekijät tarvitsevat kymmenen vuoden päästä.

Lisäksi uskotaan voimallisesti tvt:n koulukäytön lisäämiseen ja sen myötä oppimistulosten paranemiseen ja koulukulttuurin oppimisnäkemykselliseen nykypäiväistymiseen. Pyrkimykset ovat hyviä, ei siinä mitään. Jotain kuitenkin kokonaisuudesta puuttuu. Se että lapset eivät ole missään koulutuksen vaiheessa nollatasolla, erityisesti tieto- ja viestintätekniikan ja internetin käyttötapojen kohdalla. Lapset suorastaan kantavat mediakulttuuria kouluun kuin kuraa kenkien pohjassa. Selvitysten johtopäätökset ja esitetyt ratkaisumallit pyrkivät kuitenkin pitämään koulut siisteinä mm. jättämällä nämä kuraiset kengät eteiseen. Valitettavasti ulos välitunnille, puhumattakaan koulun jälkeen kotiin, ei voi mennä ilman kenkiä. Lapsi ei siis ole – ainakaan tieto- ja viestintätekniikan taidoissa – pelkkä puun taimi, jota voidaan äärettömästi muokata puutarhan yleisilmeeseen sopivaksi.

Selkeämpi haaste kouluille onkin tasoittaa oppilaiden erilaisia lähtökohtia tällä alueella eli järjestää sellaista toimintaa, jossa eri tieto- ja viestintätekniikkaan liittyviä ilmiöitä hallitsevat pystyvät jakamaan tietojaan, taitojaan ja ymmärrystään. Toki opettajakin voi jakaa esim. hänen tapojaan lähettää virallisia sähköposteja mutta luultavasti tasoittamisen suunta on oppilaista opettajaan päin tai oppilaiden kesken. Myöhemmässä vaiheessa on toki luontevaa miettiä esimerkiksi matematiikan opetuksessa taulukkolaskennan saloja. SITES-tyylisen tilastoinnin perusteella suomalaisoppilaiden keskinkertaisesta taulukkolaskentaohjelmien osaamisesta ei kuitenkaan voida vetää vielä huimia johtopäätöksiä. Todennäköisesti lasten ja nuorten mediakulttuurisen hengittämisen syrjään työntävä tietotekniikan oppiaine ei siis olisi ratkaisu ongelmiimme.

Toinen tärkeä asia, joka meinaa unohtua on se, että koulut ovat vuosisatoja olleet jatkuvuuden tyyssija. Onnistuneet “ylhäältä alaspäin” toteutetut hankkeet ovat vähissä. Usein puhutaan myös parhaiden käytänteiden jakamisesta ja levittämisestä. Ongelmana on, että muutoksen pitää lähteä opettajien omasta ajattelusta, jolloin jossakin toisessa koulussa kehitetty toimiva tapa ei siirry toiseen kouluun helposti vaan vaarana on sama ulkoa-annetun leima kuin ylhäältä alaspäin -mallissa. Hyvät käytänteet voivat toki levitä, mutta tarve jonkin toisenlaisen toimintatavan kehittämiselle pitää syntyä opettajien ja oppilaiden keskuudessa. Sitten voidaan katsoa mitä erilaiset hankkeet tarjoavat ja mitä muut koulut ovat tehneet samoissa kysymyksissä. Itse uskon lasten omien mediakulttuuristen käytänteiden huomioimiseen. Opettajan ja oppilaiden neuvottelu tvt:n ja mediakulttuurin äärellä on edellytys myös monien tvt-hankkeiden tavoitteiden toteutumiselle.

Opetusministeriön ja yritysmaailman rahoittamien suureellisten hankkeiden tulisikin rakentua koulukohtaisista toimintatutkimusprojekteista. Jotta kehitystyö ei jää puuhastelun tasolle, näitä projekteja voidaan toki suunnitella ja arvioida myös rinnastettavilla “matriiseilla”. Silti koulun mediakasvatuksessa on loppujen lopuksi kyse yleissivistävän koulun ja lasten ja nuorten mediakulttuurin neuvottelusta. Tällainen lähtökohta tarjoaa koululle mahdollisuuden osallistua niin työelämän valmiuksien tarjoamiseen (tvt-taidot, medialukutaito) kuin lapsuuden ideaalin säilyttämiseenkin (turva, leikkisyys, luovuus).