Kirjoitin Mediakasvatusseura ry:n 20-v. Juhlavuoden blogiin
Verrattuna aiempiin Mediakasvatusseuran puheenjohtajien blogikirjoituksiin päädyin omakohtaisempaan tutkiskeluun. Jos jaksoit lukea tuon linkittämäni jutun, jatkoin tänne, kun kaikkea ei saanut oikein sopimaan tuonne julkaisuun.
__
Käsitystäni maailmasta ja yhteiskunnasta määrittää — enemmän kuin usein tulen ajatelleeksikaan — mediakasvatuksen sivuaineeseen sisältyneissä viestinnän opinnoissa esitellyt Neil Postman ja toisaalta myös Marshall McLuhan. Median ja teknologian vaikutus ympärillämme on laajaa eikä missään mielessä ongelmatonta.
Ajattelen, että mediasuhteen (erit. älypuhelin—some) haasteellisuudessa ei pidä liikaa sälyttää vastuuta yksilölle, erityisesti nuorelle, jolta toki pitääkin vaatia ruutuajan rajaamista. Jurputtaminen ja nuoren syyllistäminen eivät kuitenkaan aina vie eteenpäin. Ahdistus vain kasvaa.
Kyse on insentiiveistä eli kannustimista kuten Charlie Munger on todennut: “Show me the incentive and I’ll show you the outcome.”
Koen, että tämän oivallettuaan vastuullinen vanhempi suuntaa katsetta some-firmojen toimintalogiikkaan, algoritmeihin ja teknologian kehityskulkuun (suunniteltu addiktoiviksi ja sosiaalisesti kuormittaviksi).
Katse kääntyy myös yhteiskunnan vaikeuksiin helpottaa vanhempia ja kasvattajia rajoittavassa mediakasvatuksessa. Ennen kaikkea vastuullisen vanhemman katse kääntyy omaan esimerkkiin, ja sieltä hyväksyvään ja kannustavaan kaikkien osapuolten some-suhdetta parantavaan dialogiin nuoren kanssa.
Mitä sitten on parinkymmenen vuoden aikana tapahtunut omassa somen käytössäni? Oma alkuintoni somesta hiipui polarisoivaan ja usein negatiiviseen kanssakäymiseen ja sellaisen seuraamiseen. Ja kun reilu 15 vuotta sitten tarvittiin kaikki mahdollinen keskittyminen väitöskirjatyöskentelyyn, tein lopulta isoja rajauksia someeni ja sen verkoston laajuuteen.
Seuraavaksi vältin kaikkea oman sisällön jakamistakin, erityisesti ollessani töissä ministeriössä. Kunnes sitten päästyäni AMK-työtehtävissäkin digikehittämisen velvollisuuksista eroon, piilotin sovellukset puhelimessani enkä enää ole halunnut käydä edes seuraamassa.
Ollessani töissä Diakissa opin etiikasta. Vaikka olin väitöskirjassani käsitellyt opettajan moraalisia dilemmatilanteita, Diakin kollegoiden asiantuntemus vahvisti omaa eettistä pohdintaani suhteessa digitalisaatioon erityisesti koulutuksen ja kasvatuksen kontekstissa.
Ei kuitenkaan tarvitse katsoa edes etiikan teorioiden suuntaan, vaan alussa mainitsema Neil Postmankin tarjoaa käypää työkalua kriittiseen tarkasteluun.
Neil Postmanin 7 kysymystä uuden teknologian yleistyessä:
- Kun väitetään uuden teknologian olevan ratkaisu, mitä ongelmaa ratkotaan? Tiedetäänkö sitä edes?
- Kenen ongelmasta on kyse?
- Mitä uusia ongelmia voi syntyä?
- Ketkä ihmiset ja mitkä instituutiot kärsivät mahdollisesti eniten?
- Minkälaisia vaikutuksia uudella teknologialla on kielelle ja sanojen/termien merkityksille?
- Mitä tapahtuu tällöin taloudelle ja poliittiselle vallalle?
- Mitä muuta saattaa syntyä uudesta teknologiasta?
Otetaan tarkasteluun sitten sosiaalinen media tai generatiivinen tekoäly, käy nopeasti selväksi, miten asiat ovat edenneet ja miten useamman (itseni mukaanlukien) olisi (ollut) hyvä huomioida nuo seitsemän kysymystä.
Miksi? Annan asiaa enemmän tutkineiden vastata. Undivided Attention -podcastissa/-blogissa aiheen äärellä isäntänä Tristan Harris ja vieraina Sean Illing ja Lance Strate.
https://centerforhumanetechnology.substack.com/p/the-man-who-predicted-the-downfall
Saman kanavan toisesta postauksesta löytyi myös tuo aiempi Charlie Munger -sitaatti. Keskustelijoina tällä kertaa Yuval Noah Harari ja Aza Raskin, keskustelua moderoi Shirin Gaffney.
https://centerforhumanetechnology.substack.com/p/a-turning-point-in-history