A wordle.net representation of the stuff I have been working on lately.
I have been working on the last article of my PhD “package” and I thought I could try to deliver my current thoughts without too many explanations yet. Excluded the ones I have used the most in my earlier posts, I collected some key concepts to wordle.net and here is the result 
Onko opettajankoulutuslaitosten kannalta kyseessä mielenkiintoinen kansallinen ja samalla kansainvälinen hanke, jossa opimme myös itse paremmiksi opettajiksi, opettajankouluttajiksi ja koulutuksen kehittäjiksi? Vai onko tässä jotain omituista, kun meille yhteiskunnallisessa keskustelussa outoina näyttäytyvät koulutuksen rankingit ovat ajaneet tilanteeseen, jossa taloustermein sanottuna “kysyntää on mutta ei tuotetta”?
Kaikki on näköjään myynnissä tai ainakin myytävissä. Opetusministeriössä Heljä Misukan vetämä koulutusvientistrategiaa valmisteleva työryhmä ehdottaa panostusta koulutuksen vientiin. Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA komppaa. Nyt kun OECD/PISA “sanoo” että suomalainen koulu on maailman paras, yhdeksi vientiartikkeliksi on tempaistu myös opettajankoulutus.
Onko opettajankoulutuslaitosten kannalta kyseessä mielenkiintoinen kansallinen ja samalla kansainvälinen hanke, jossa opimme myös itse paremmiksi opettajiksi, opettajankouluttajiksi ja koulutuksen kehittäjiksi? Vai onko tässä jotain omituista, kun meille yhteiskunnallisessa keskustelussa outoina näyttäytyvät koulutuksen rankingit ovat ajaneet tilanteeseen, jossa taloustermein sanottuna “kysyntää on mutta ei tuotetta”?
Opetuksen ja opiskelun mallit ovat Suomessa hyviä. Kyllä niitä kelpaisi viedä. Mutta onko ne vietävissä ja sopiiko kohteena olevaan kulttuuriin meidän mallimme? Omat kokemukseni kehitysyhteistyöstä saavat epäilemään, että suomalaisten mallien juurruttaminen muihin maihin on sekä eettisesti että käytännöllisesti ongelmallista. Mutta nythän ei viedä väkisin, vaan muut maat olisivat mielellään ostamassa meidän mallejamme. Siinä taas törmätään ongelmaan, jonka itse kohtasin tänä syksynä.
Laitoksellamme vieraillut japanilainen delegaatio (ties kuinka mones kuluvana vuonna) lähetti ennen vierailuaan kysymyksiä, joihin toivoivat tapaamisessa vastauksia. Lista oli pitkä ja keskittyi osastoon “how to supervise this” ja “how to supervise that”. Yritin omassa osuudessani sitten kertoa, että tiukka kontrolli ei ole ollut Suomessa se tärkeä tekijä. Eivät vaikuttaneet vieraat tyytyväisiltä.
Olen melko vakuuttunut, että kiihtyvä innostus arviointiin ja vertailtavuuteen alkaa syödä suomalaisen koulun ja opettajankoulutuksen perusideaa, jonka mukaan tavoitteet johdetaan arvoista. Tulosten mitattavuuden vaade ei saa määrittää tavoitteita. Jos arvoista johdetut tavoitteet ja niihin parhaiten institutionaalisessa kontekstissa soveltuvat menetelmät tuottavat tuloksia, joihin olemassa olevat mittarit eivät pääse kiinni, ei mielestäni seurauksena saa olla tavoitteiden muokkaaminen.
Samoin kansainvälistä toimintaa kasvatuksen ja koulutuksen alueella pitää olla, koska se on arvokasta. Mittarien ja vertailujen seurauksena syntynyt kaupankäynti koulutuksen saralla sen sijaan tuntuu oudolta. Pitääkö joka elämänalueelle syntyä bisnestä? Pitääkö arvojen ja taloudellisen hyödyn väliin väkisin tunkea yhtäläisyysmerkki? Ei kai.
EVA sanoo yhtä, Euroopan komissio toista. Miksi Suomen tietoyhteiskuntakondiksesta voidaan piirtää kaksi erilaista kuvaa?
Kuluneella viikolla on “todettu” että Suomi on pudonnut tietoyhteiskuntavertailuissa hännille. EVA:n raportti maalaa ikävää kuvaa tämänhetkisestä tilanteesta.
[T]ietoyhteiskunnan kehitys on Suomessa jämähtänyt paikoilleen. (…) Suomen julkisen sektorin pitää nyt tehdä ryhtiliike. Valtio ja kunnat hallitsevat lukuisia digitalisaation solmukohtia, joiden kimppuun pitää käydä välittömästi.
Samoihin aikoihin julkaistussa Euroopan kommission raportissa todetaan jotain aivan muuta. Valtionvarainministeriön julkaisema tiedote kuvaa Suomen hyvää kehitystä julkisten palveluiden “sähköistämisessä”.
Suomi on tehnyt paluun Euroopan parhaiden maiden joukkoon ja on nyt sijalla 7 kehittyneiden sähköisten palvelujen tuottajana. Edellisessä vertailussa vuonna 2007 Suomi oli 13.
Mihin tässä sitten pitää uskoa? Jos hämmennetään keitosta vielä, EVA:n raportissa todetaan myös kuinka helposti tilanne korjattaisiin.
Hyvä uutinen on, että kaikki valmiudet tietoyhteiskunnan seuraavaan vaiheeseen siirtymiseksi ovat olemassa. Kyse on lähinnä toimeenpanon ongelmista.
Hämmennystä Euroopan komission vertailusta vastaavasti aiheuttaa Hesarin uutisointi (HS Talous, 20.11.09), jossa johtava tuloksellisuustarkastaja Tomi Voutilainen Valtiontalouden tarkastusvirastosta epäilee raportin antamaa tulosta.
Nykyisen hallituksen aikana tulokset sähköisten palvelujen kehittämisessä ovat surkeita.
Ei muuta kuin medialukutaitoa tekemään: Mistä vertailuissa ja tutkimuksissa on kyse? Miksi Suomen tietoyhteiskuntakondiksesta voidaan piirtää kaksi erilaista kuvaa? Miten kuva vielä hämärtyy entisestään, jos asiantuntijat pääsevät kommentoimaan näitä lehdistössä?
Itse lähtisin siitä, että meille uutisoitavat vertailut tietoyhteiskuntakehityksestä ovat ylipäätään ongelmallisia. Kaksi tärkeää kysymystä pitänee esittää itselle. Ensinnäkin, mistä Euroopan komission vertailu on todellisuudessa kiinnostunut? Voisin kuvitella, että tärkeää on se, miten jäsenvaltiot toimeenpanevat komission ohjeita. Suomi on tunnetusti kuuliainen jäsen. Jos edellisen raportin suositukset on otettu virkamiestyössä huomioon – jopa käytännössä tai ainakin uutta maakohtaista raporttia kirjoitettaessa – niin muutaman sijan kipuaminen on tuskin merkittävä muutos.
Niin ja se toinen kysymys: Mikä on EVA:n tavoite raportillaan? Voisiko kyse olla yhdenlaisesta lobbauksesta? Mikäs sen parempi lähtökohta kuin pelon kylväminen digi-maineemme menettämisestä. Luulenkin, että “elinkeinoelämän etu” vaatii nyt “nopeita toimia”, jotka EVA:n raportti ystävällisesti meille kertoo.
Lea Olli valittiin Vuoden mediakasvattajaksi 2009.
Korian koulun luokanopettaja Lea Olli valittiin Vuoden mediakasvattajaksi 2009. Palkinnon luovutus osui valtakunnalliseen Koulujen Aikakauslehtipäivään.
Sanoma Magazinesin tiloissa pidetty kaunis ja juhlava tilaisuus oli mielenkiintoinen siltäkin kannalta, että “korkealta tulleet puheet” keskittyivät lähinnä aikakauslehtiin ja niiden lukemiseen ja kuluttamiseen – palkinto kun on Aikakauslehtien liiton (nykyinen Aikakausmedia) myöntämä. Korulauseissa ei ollut mediakasvatuksen osaksi juurikaan tunnistettavissa oppilaiden aktiivista tuottamista, vaan omaehtoinen sisältöjen tekeminen ja osallistuminen näyttäytyi lähinnä haasteena, jopa uhkana, joukkoviestinnän ansaintamekanismeille tai sitten metodina tukemaan analyysi- ja kuluttajataitoja. Poikkeuksena oli Minna-Riitta Luukan mielenkiintoinen Suomen Akatemian hankkeen tulosten esittely.
Kun kuitenkin oltiin palkitsemassa vuoden mediakasvattajaa (ei vuoden aikakauslehtiopettajaa), oli kiva huomata, että Lea Olli on hyvin laaja-alainen mediakasvattaja, jolla on aina pedagogiset lähtökohdat ja myös oppilaiden omalle tekemiselle on tilaa.
Lean mediakasvatuksesta on näytteitä mm. Edukouvolan verkkosivuilla.
Esitys aineenopettajankoulutuksen perusharjoitteluinfossa
Tieto- ja viestintätekniikka eri oppiaineiden opetuksessa -esitys Helsingin yliopistolla Siltavuorenpenger 10 aud. 2 ma 26.10.2009.
Lähteitä:
Mylläri, J. (2007). Media education and pedagogical thinking in pupil’s mindset. Research report. G@ME project. Media Education Centre. University of Helsinki.
http://www.project-game.eu/docs/research_report_fi.pdf
Law, N., Pelgrum, W.J. & Plomp, T. (eds.) (2008). Pedagogy and ICT use in schools around the world: Findings from the IEA SITES 2006 study. Hong Kong: CERC-Springer.
http://ktl.jyu.fi/ktl/sites
Vesterinen, O. 2007. Mediakasvatuksen ainedidaktinen tarkastelu. Teoksessa J. Lavonen (toim.) Tutkimusperustainen opettajankoulutus ja kestävä kehitys. Ainedidaktinen symposiumi Helsingissä 3.2.2006. Osa 2. Helsingin yliopiston soveltavan kasvatustieteen laitos, Tutkimuksia 286, 597–609.
Vesterinen, O. 2007. Mediakasvatus oppilaitosinstituution yhte(nä)isenä alueena. Teoksessa H. Kynäslahti, R. Kupiainen & M. Lehtonen (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura, 73–85.
http://www.mediaeducation.fi/publications/
Tallinn University had a media education seminar
Tallinn University had a media education seminar in September 3–4, 2009. Interesting that Estonia is following the way our National Core Curriculum in Basic Education (2004) is taking the cross-curricular themes in.
I participated the sessions on both days. The following presentations (actually first Mac OS X Keynote presentations I’ve done!) are available on SlideShare.
JoMiTE poster in EARLI conference.
A great poster session in EARLI conference.
A lot of good and critical feedback too. The attention was a big surprise to me.
The poster titled ‘An Analysis of Teacher Competence Descriptions in Eight European Countries’ can be viewed and downloaded here.
see also jomite.eu
Presentation @ Junior Researchers of EARLI conference (JURE)
First time in Junior Researchers of EARLI conference (JURE). I have a round-table presentation on Monday. The title is ‘Media Education in School Context.’
>> vesterinen_JURE2009_handout
Should be nice and warm in Amsterdam – a lovely city altogether. Expecting a lot from this week.
(photo from the previous trip to Amsterdam)
Koulujen mediakasvatuksen luonteelle on toiminnan ja tekemisen lisäksi ominaista tietynlainen episodisuus, jota ei pidä unohtaa.
Opettaja on tuonut ympäristö- ja luonnontiedon tunnille muutaman Hesarin ja oppilaat hakevat ympäristöasioihin liittyviä uutisia ja mainoksia lehdestä. Hetken kuluttua rauhallinen lehden sivujen kahina vaihtuu tirskuntaan ja liikehdintään pöytäryhmien välillä. Lehdestä on löytynyt ympäristöasioiden lisäksi jotain, joka vie oppilaiden huomion. Mediakasvatuksellinen hetki olisi käsillä!
Koulujen mediakasvatukseen on melko paljon oppimateriaaleja, joissa puhutaan kuin koulussa oikeasti olisi aikaa ja resursseja tehdä huomattavissa määrin projekteja, joissa ensisijaisena tavoitteena on oppilaiden medialukutaidon kehittäminen. Osittain tyydytään siihenkin, että eri oppiaineiden opiskelun lomassa tulee myös opittua medialukutaitoa. Huomattavasti mediakasvatusta kuitenkin tapahtuu, jos on tapahtuakseen, yllä kuvatusti.
Mediakasvatus siis toteutuu kouluissa konteksti- ja tilannesidonnaisesti ja usein ilman ennakkosuunnittelua. Onkin vaikeampi kouluttaa sellaisia opettajia, jotka kääntävät tällaiset tilanteet medialukutaitoa rakentaviksi huomioiden samalla mediakasvatuksen moninaisuuden. On tavallaan täysin perusteltua opettajan kannalta kiertää tilanne kohdistamalla oppilaiden huomio tunnin varsinaiseen aiheeseen.
Medialukutaito tulisi nähdä Leena Rantalan tavoin saavutettujen ominaisuuksien ja kykyjen sijaan neuvottelevana toimintana. Koulujen mediakasvatuksen luonteelle on toiminnan ja tekemisen lisäksi ominaista tietynlainen episodisuus, jota ei pidä unohtaa. Opettajankoulutuksessa tällaisia valmiuksia on luontevinta kehittää opetusharjoittelun yhteydessä. Väitöskirjani aineistonkeruu ja -analyysi ovat herättäneet kiinnostukseni siihen, mitä opettaja tekee yllä kuvatussa tilanteessa ja miten hän tunnin jälkeen ohjaustilanteessa perustelee toimintaansa ja ratkaisujaan.
Harjoittelun ohjaajan tehtävä ei ole suoristaa asia kertomalla mitä olisi pitänyt tehdä, vaan tilanteeseen voidaan palata toisella tapaamiskerralla, jolloin ohjaajan tekemän harjoittelijan perustelujen analyysin kautta tilanne ja argumentointi voidaan uudelleen rakentaa harjoittelijan lähtökohdista. Tähän meitä ohjaa mm. Fenstermacher ja Richardson.
Last year I was gathering data from a school in eastern part of Helsinki. I visited two parallel classes whenever they had some media related activities. In my research sense, the class projects I followed were in three topics:
I video recorded the lessons and gathered other prompt material (such as recorded processes of concept map creation and finished digital stories) for stimulated recall interviews which took place later that same day. In the interview, teacher and I went through the lesson and media education related topics with the cues from the video and other prompt material.
I’ve been hearing and reading fairly long time about the problem in Finnish (and other countries’) media education: teachers, schools and teacher education. I am interested in learning what teachers and schools suggest is the reasoning around the school-based media education and the absence of all the things that media educationalists cry out for. From my perspective the meaningfulness of our school system doesn’t seem to be in the up-to-date fashionable roles and topics but in the continuity of something which still remains strong in our (citizens’, parents’, school administratives’, etc.) minds, i.e. school institution and its social practices.
As I’m starting to analyse the interview data, I’m trying to find following types of arguments.
We’ll see if I’ll find those.