Category: Opetus

Tämä juttuni julkaistiin oman sukuseurani lehdessä 28.9.2005.

(Klikkaa lehtiartikkelia niin saat sen näkymään suurempana kuvatiedostona.)

Jälleen on yliopistojen pääsykoe-rumba käynnissä. Tähän prosessiin työni puolesta osallistuessani tulin miettineeksi, miksi meillä on tällainen kallis, byrokraattinen ja hakijoita stressaava prosessi? Maailmalla monen yliopiston rekrytointi tapahtuu taloudellisten määrittäjien kautta eikä hakijan soveltuvuutta tarvitse niin paljon miettiä. Yksinkertaista, vai onko?

No, vastaus miksi-kysymykseeni löytyi helposti. Suomessa yliopisto-opinnot ovat pääsääntöisesti ilmaiset, ja näin ollen voidaan tarkastella muita kuin rahoituksellisia kysymyksiä opiskelijoiden rekrytoinnissa. Olemmeko kuitenkin tiellä amerikkalaiseen malliin?

Yliopisto-opintojen muuttaminen maksulliseksi ja kasvatusalan yleiset leikkaukset (esim. perusopetuksen osalta koulujen lakkautukset) sotivat yleistä järkeä vastaan. Washington Post -lehden toimittaja “retkeili” Suomessa kuvaajan kanssa, ja analyysit saivat huomiota myös Suomessa. Suomen ainutlaatuisen tietoyhteiskuntakehityksen peruspilareiksi todettiin maksuton korkeakoulutus ja perusopetuksen korkea taso (PISA-tulokset).
http://blogs.washingtonpost.com/finlanddiary/

Kysynkin siis, minkälaiset voivat olla ne perusteet, joilla nämä järjestelmät pitäisi nyt purkaa? Mielestäni perusteet niiden säilyttämiselle ovat selvät. Ne ovat tuoneet Suomelle kehityksen, josta moni muu valtio voi vain unelmoida.

Yliopiston yhteiskunnallista tehtävää toteuttaen toivoisin todella löytäväni ne tutkimustulokset kasvatustieteen alalta, jotka riittäisivät vakuuttamaan myös esitysten valmistelijat ja itse päättäjät. Niin kauan kuin tulee leikkauksia perusopetukseen ja uusia ehdotuksia opintoseteleistä ym. koulutuksen maksullisista muodoista, on haaste edessämme.

Kommentoin tässä väittämää “Lapset ovat usein teknisesti taitavia mutta naiiveja sisältöjen suhteen”.

Internetistä keskusteltaessa tekninen osaaminen ja sisältöjen (tuottamisen) ymmärtäminen laitetaan usein vastakkaisiksi. Kansallisella tasolla esimerkiksi alettiin jossakin vaiheessa teknologisen kehityksen sijaan alleviivata sisällöntuotannon merkitystä. Tässä väittämä erottaa jälleen teknisen puolen sisällöllisestä.

Tässä tapauksessa on mielekästä ensin katsoa teknistä osaamista. Jos katsotaan nyt esimerkiksi suomalaisten tieto- ja viestintäteknisiä taitoja, lapset ovat taitavia, joskin kaikille tvt-taitojen oppiminen ei ole yhtä luonnollista kuin toisille.

Toiseksi jos katsotaan lasten suhtautumista esimerkiksi internetin sisältöihin, voidaan lapset nähdä naiiveina sisältöjen suhteen. Kokemukseni mukaan tiedon luetettavuutta ei useinkaan tarkasteta, eikä lapsi useinkaan ajattele internetissä toimintansa seuraamuksia.

Mielenkiintoisinta väitteessä on kuitenkin näiden kahden asian yhdistyminen, jälleen kerran. On hyvä jos lasten tekniset taidot huomioidaan, ja on myös hyvä jos ymmärretään sisältöjen vaikutus lapsiin. Kuitenkin se kasvatuksellinen piiloviesti, että lasten tekninen osaaminen ei liity aikuisen mediakasvatustehtävään ja että aikuinen mahdollisesta teknisestä taitamattomuudestaan huolimatta on automaattinen asiantuntija esimerkiksi internetin sisältöjen osalta, on vähintään kyseenalainen. Kokonaiskuva unohtuu.

MITÄ?

Tieto- ja viestintätekniikassa (tvt) on järjestetty OPE.fi-koulutusta viime vuosina runsaasti. Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa opettajankouluttajille järjestetty TvtOk-hanke on saanut jatkoa OVI-hankkeen myötä. Uudessa käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa järjestetään noin tusina opettajankouluttajille räätälöityä tvt-kurssia. Suunnitelmissa on perustaitojen vahvistamista (mm. Internet, Powerpoint), tvt:n käyttöä opetuksessa (mm. videoneuvottelu ja www) sekä digitaalisen oppimateriaalin laatimista (mm. videoeditointi). Toimin projektissa suunnittelijana.

MIKSI?

Opettajankoulutuksen tasoa on pidettävä yllä. Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön kohdalla tämä tarkoittaa mielestäni sitä, että jokainen valmistuva opettaja hallitsee teknisiä perustaitoja ja tämän myötävaikutuksella ymmärtää tvt:n opetuskäytöllisen merkityksen ja mahdollisuudet. Tämän saavuttamiseksi myös opettajankouluttajien on pystyttävä ja pyrittävä järkevään tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttöön omassa opetuksessaan.

Toki opiskelijoilla ja opettajilla tulee olla myös kriittinen näkökulma tieto- ja viestintätekniikkaan. On kuitenkin selvää, että niin tulevien opettajien kuin opettajankouluttajienkin on vaikea muodostaa suhdetta kaupallisten markkinoiden valtaamaan kenttään ilman minkäänlaista henkilökohtaista kokemusta tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytöstä. Niinpä eri tasoille suunnattua käytännönläheistä koulutusta ja tukea tarvitaan edelleen.

MITEN?

Opettajankouluttajien tulisi tarjota opiskelijoille näkökulmaa tvt:aan kahdelta suunnalta. Tieto- ja viestintätekniikkaa ja erityisesti opetuksessa käytettäviä välineitä tulee hallita riittävästi. Myös riittävä tekninen tuki paikkaa aukkoja laajassa tietotekniikan osaamiskentässä. Toisaalta monet tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön muodot tukevat tutkimuksellista lähestymistä opetus-opiskelu-oppimisprosessiin, jolloin perinteinen näkemys opettajasta, joka hallitsee sisällön, ja opiskelijasta, jolle kyseinen sisältö tarjotaan opiskeltavaksi ja opittavaksi, muuttuu.

Mielestäni niin opettaja kuin opiskelijakin voivat lähestyä teknisten taitojen opiskelua ja tvt:n opetuskäytön muotoja luovasti. Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttö täytyy nähdä yhteisöllisiä mutta yksilötasolla erilaisia opiskelu- ja oppimistapoja tukevana lisäarvona. Pelkkä välineellinen ajattelu ei mielestäni riitä verkko-opetuksen rakentumiselle. Muutoin kriittinen näkökulmakin jää helposti joko piirtoheittimen käytettävyyden arvioinniksi tai “IT:n” kaupallisuuden vastustamiseksi.

lisätietoja OVI-hankkeesta:
http://www.helsinki.fi/behav/tvt/ovi/

Taas on kertaalleen pelästytetty yliopisto-opiskelijat kuoliaaksi, kun valtiovalta iskee taas ja kovaa (HS 26.11.2003). Tällä kertaa opetusministeriö iskee opiskeluoikeuteen, jota ollaan rajoittamassa. No tuollainen 7 vuoden katto ei varmaan karsi kuin pienen osan, sillä yli seitsemän vuotta opiskelevista harva taitaa enää itse asiassa valmistuakaan. Tuossa osassa saattaa kuitenkin olla niitä, joilla esimerkiksi gradu on kypsynyt “ylimääräisinä” vuosina todelliseksi akateemiseksi opinnäytteeksi ja näin on siivittänyt opiskelijan pätevyyteen, joka on varmasti kansakuntammekin etu.

Näitä opintojen vauhdittamisideoita on esitetty aina muutaman vuoden välein (esim. kannustavampi opintotuki). Järkyttävintä tässä esityksessä on ajatus siitä, että opiskelijan pitäisi tehdä opintosuunnitelma koko tutkinnosta heti opintojen alussa. Jos ikiopiskelijan ongelma onkin ettei osaa päättää mitä haluaa elämässään tehdä, niin kyllä suuri enemmistö alkaa aikaisintaan kolmentena opiskeluvuonna ymmärtää akateemisia kiinnostuksenkohteitaan. Mahdotontahan se on ensimmäiseksi päättää, mihin erikoistuu ja mitä sivuaineita haluaa/tarvitsee.

Suomen ylioppilaskuntien liitto on taas ilmaissut tuomionsa näille ajatuksille (HS verkkoliite 26.11.2003). Ikävästi vaan tuntuu siltä, että joku päivä tällainen sopivan houkutteleva esitys pääsee opetusministeriöstä jatkokäsittelyyn ja se hyväksytään. Se olisi taas yhden aikakauden loppu suomalaisessa koulutuksen arvostuksessa, ja paluuta tuskin on. Saas nährä kuin käy.

Yleinen keskustelu koulujen paremmuuslistoista ja niiden julkistamisesta on jälleen kiihtynyt. Helsingin sanomien pääkirjoitus (5.11.) yhtyi lauluun, jonka mukaan “viestimiä ja suurta yleisöä” kiinnostavien paremmuuslistojen suojelu on “uudistetun julkisuuslain hengen vastaista”. Television paparazzi-ohjelmien kannustamana todetaan, että viestimillä on “oikeus” tonkia ihmisten yksityisyyttä loukkaavia asioita ja meillä vastaavasti mässäillä tämän herkun äärellä. Tästä johdetaan, että kyllä meillä täytyy myös olla oikeus nähdä, mikä koulu on huonoin.

Professori Kari Uusikylä toi mielipideosaston kirjoituksessaan (HS 5.11.) hyvin esille paremmuuslistojen julkistamisen ongelmia. Hän myös vertaili koulujen paremmuuslistojen kaltaista tilannetta toimittajien työn vertailuun, jos toinen toimittaja saa resursseja määrättömästi ja toinen joutuu kiireellä ilman pohjatyötä kirjoittamaan artikkelinsa vanhalla kirjoituskoneella. Tämän jälkeen asia julkistettaisiin paremmuuslistan muodossa.

Itse pidän omituisena ja vääristyneestä asetelmasta syntyneenä kateutena paremmuuslistojen julkistamisen puolesta alkanutta kampanjointia. Surkuhupaisaa on se, että kumpikin osapuoli kädenväännössä perustelee kantaansa sillä, että niin tai näin tehtäessä ajatellaan oppilaiden parasta.

Vanhemmat ovat mielestäni omien lastensa parhaita asiantuntijoita. Kuitenkin vanhempien käsitykset koulumaailmasta ja sen sisällä tapahtuvasta opetus-opiskelu-oppimisprosessista rajoittuvat pääasiassa heidän omiin oppilaan näkökulmasta syntyneisiin 20-30 vuoden takaisiin koulumuistoihinsa. Näin ollen on kasvatustieteen ja sen soveltajien tehtävä tuoda esille ongelmakohtia, ei itse paremmuuslistoissa, vaan niiden yleisessä tulkinnassa syntyneissä johtopäätöksissä. Paremmuuslistat kertovat kasvatustieteilijälle omaa kieltään, mutta “viestimet ja suuri yleisö” näkevät vain suoran yhteyden tällaisen listan ja tietyn koulun ja sen opettajien “laadun” välillä.

Vielä kun tunnetusti ammattitaitoisimmat opettajat löytyvät juuri niistä kouluista, jotka ovat tällaisten paremmuuslistojen häntäpäässä. On tietenkin tärkeää myös ohjata hyvästä sosiaalisesta taustasta tulevia motivoituneita oppilaita kohti turvattua tulevaisuutta, mutta vielä tärkeämpää on työ, jota moni opettaja tekee usein toivottamilta tuntuvissa oppilasryhmissä.

Oma ongelmansa on eri opettajakuntien väliset väännöt milloin mitäkin perus-, keski- tai korkeamman asteen koulutusta haittaavasta aiemman koulutusasteen huonosta pohjatyöstä. Esimerkiksi aineenopettajien tarve vähätellä luokanopettajien työtä ja aikaansaannoksia on aivan turhaa. Toisaalta se on ymmärrettävää, jos tilanne oppilasaineksen sosiaalisen taustan osalta on aivan sama aineenopetuksessa perusopetuksen ylemmillä luokilla kuin luokkamuotoisessa opetuksessa alemmilla luokilla. Johonkin on turvauduttava, kun omasta huippupätevyydestä ja eettisestä sitoutumisesta huolimatta lehtien palstoilla todetaan paremmuuslistoihin tukeutuen laadun pettävän.

Eikö koulujen vertailua kaipaaville sitten voitaisi tuoda monipuolinen ja riittävän mehukas lista tai useampia, joista selviää jotain todellisempaa ja oikeutta tekevämpää. Niin – siinäpä tutkimuksen aihetta meille kasvatustieteilijöille.