Koulun kehityssuuntia – Ubiikki teknologia vs. ubiikki oppiminen

Kirjoituksessa nostetaan esille ja pohditaan koulun kehityssuuntia, jotka nousevat ubiikin teknologian ja ubiikin oppimisen näkökulmista. Esitetty malli kuvaa koulun kontekstissa oppimisen kaikkiallisuuden keskeisiä kehityssuuntia ja haasteita.

Mikko Saari esitteli blogissaan Opettajan TVT-portaat, joissa noustaan frontaaliopetuksen koulusta portaittain kohti sähköisen oppimisympäristön tavoitetasoa. Loistavaa työtä! Esitys tukee hienosti opettajaa, joka miettii koulun ja opetuksen kehittämisen suuntaa.

Tutkijan näkökulmasta on kuitenkin mielenkiintoista nostaa esille ja pohtia astetta deskriptiivisemmin useampia kehityssuuntia. Koulu Kaikkialla -hankkeessa (ja sitä ennen InnoSchool-hankkeessa) on teoretisoitu oppimisen ja opetuksen rajojen ylittämistä vastinparien kautta: formaali-informaali, fyysinen-virtuaalinen.

Tästä lähtökohdasta voidaan ajatella, että tieto- ja viestintätekniikka tukee tiettyjä kehityssuuntia, mutta Koulu Kaikkialla -hankkeen hengessä oppimisen fyysisten ympäristöjen avautuminen on myös kiinnostava kehityssuunta. Niinpä olemme rakentaneet oppimisen kaikkiallisuuden ajatukselle mallia ulottuvuuksista, joissa liikettä nähdään niin ubiikin oppimisen kuin ubiikin teknologiankin lisääntymisen suhteen.

ubiikki_oppiminen_teknologia_kehityssuuntia_kuvio

Kuvio. Ubiikin oppimisen lisääntyminen (X-akseli) ja ubiikin teknologian lisääntyminen (Y-akseli).

Tätä mallia voidaan konkretisoida ottamalla esimerkkejä kehityssuunnista.

  • Ensimmäisenä puhtaammin formaalin oppimisen alueella ubiikin teknologian lisääntyminen kuvaa verkko-oppimisympäristöjen käyttöä lisänä oppikirjoille.
  • Jos taas oppimista viedään luokkahuoneen ulkopuolelle, ubiikki oppiminen lisääntyy. Omat tutkimukselliset kiinnostuksen kohteemme ovat pitäneet sisällään esimerkiksi museoiden pedagogisen roolin pohtimista.
  • Kun sekä ubiikki teknologia että ubiikki oppiminen lisääntyy, tullaan ajankohtaiseen pohdintaan sosiaalisen median ja avoimen oppimisen kulttuurin näkökulmista.

Mallia voi myös skaalata oppimisen ja opetuksen tasolta esimerkiksi opettajan ammatilliseen oppimiseen ja kehittymiseen. Tällöin perinteiset opettajien täydennyskoulutusmallit (lähtöpiste) voivat laajeta koulutuskohtaisiin verkkoympäristöihin (Y-akseli) tai erilaisiin moniammatillisen kehittymisen ympäristöihin (X-akseli). Koulu Kaikkialla -hankkeessa olemme tukeneet (sekä X-akselin että Y-akselin) muutoksia sosiaalisen median jakamisen kulttuuria kohti Oppimisfestivaali-aloitteella.

Tärkeää on huomata, että malli ei esitä kehityssuuntia sinänsä normatiivisesti vaan lupaamallani tavalla deskriptiivisesti. Tarkoitus ei ole povata tässä perinteisen oppikirjavetoisen luokkahuoneopetuksen totaalista kuolemaa vaan nähdä mielenkiintoisia jännitteisiä suhteita rajojen ylittymisessä.

(huom! Samaa ajattelu-/esitystapaa olemme käyttäneet mediakasvatuksen teoretisoinnissa)

Huoli lasten ja nuorten mediankäytöstä

tablet lapsi

Vantaan Sanomissa 22.2.2015 ollut juttu toi esille tänä talvena vilkastuneen uutisoinnin lasten ja nuorten mediankäyttöön liittyen. Minua haastateltiin juttuun, ja tutkijakolleganikin oli yhteydessä tähän liittyen. Jatkankin vielä vähän pohdintaa uutisoinnin ja aiheen äärellä.

Otsikossa puhutaan ylihuolehtimisesta. En tiedä, onko suomen kielessä sellaista sanaa, mutta joka tapauksessa korostin toimittajalle, että hienoa, kun lasten ja nuorten mediankäyttö on esillä. Mielestäni siis media tai yleisö ei ole ollut väärässä kiinnostuksessaan lasten ja nuorten mediankäytöstä vaan ainoastaan painotus on ollut vino.

Keskustelimme toimittajan kanssa mediassa tänä keväänä vellomaan lähteneestä “huoli”-uutisoinnista. Jutussa totesin, että tutkimusten mukaan lasten mediankäytössä ei ole tapahtunut niin suuria muutoksia kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä. Tällä tarkoitin, että nyt juuri ei ole mielestäni tullut merkittävää uutta tutkimustietoa yksiselitteisistä vaaroista/haitoista, joihin huoli usein kytkeytyy. Kyllähän lasten ja nuorten mediankäytössä muutoksia tapahtuu.

“yhä nuoremmat lapset käyttävät internetiä” (Lapset netissä 2013, s. 7)

“Nuorten media-arjessa on tapahtunut muutamassa vuodessa merkittävä käänne. Vielä vuonna 2009 10–29-vuotiaiden nuorten eniten käyttämä media oli televisio. Verkkoympäristöjen ja digitaalisen kulttuurin kehityksen myötä netti on muuttanut pöytäkoneesta taskuun erilaisiin mobiililaitteisiin. Samaan aikaan internetin merkitys on korostunut ja sen parissa vietetty aika ohittanut television parissa vietetyn ajan nuorten mediamaailmassa. Internetissä vietetty aika on lisääntynyt kaikenikäisillä, mutta huomattavinta netinkäytön kasvu on ollut 15–29-vuotiailla.” (Nuorten mediamaailma pähkinänkuoressa 2013, s. 4)

Silti on aikamoinen johtopäätös, että nämä muutokset antaisivat tasapainoiselle ja lasten elämästä aidosti kiinnostuneelle kasvattajalle uutta huolenaihetta. Kun verrataan vielä Suomen tilannetta muihin maihin, huoleen on meillä vähemmän syytä.

“EU Kids Online -tutkimuksessa 25 Euroopan maata jaoteltiin neljään ryhmään sen mukaisesti kuinka usein 9–16-vuotiaat käyttävät nettiä ja miten paljon he kohtaavat riskejä. Maat jaoteltiin luokkiin (1) vähemmän käyttöä, matalammat riskit, (2) vähemmän käyttöä, joitain riskejä, (3) enemmän käyttöä, joitain riskejä ja (4) enemmän käyttöä, korkeammat riskit. Suomi sijoittuu ryhmään kolme – enemmän käyttöä, joitain riskejä – Kyproksen, Alankomaiden, Puolan, Slovenian ja Iso-Britannian kanssa (ks. kuvio 1). Huomionarvoista on, että muut Pohjoismaat ja Viro ovat ryhmässä neljä. Suomalaislasten mediankokemukset poikkeavat siis pohjoismaisesta kokemuksesta, eivätkä vain tässä, vaan monessa muussakin suhteessa, vaikka yhtäläisyyksiäkin löytyy. Esimerkiksi kaikkien 25 maan vertailussa suomalaislapset kokivat netissä julkaisemiensa henkilötietojen väärinkäyttöä kaikkein vähiten kun taas virolaislapset kaikkein eniten.” (Lapset netissä 2013, s. 8)

Tärkeimpänä pointtina yritin tuoda sitä esille, että huoleen pitää pystyä suhtautumaan siten, ettei aleta “vaikeuttamaan mediakasvatusta” vaan pyritään huolista huolimatta pitämään avoin yhteys lapsiin ja nuoriin ja annetaan arvoa heidän kiinnostuksen kohteilleen ja tekemisen ja olemisen tavoilleen.

Lehtijutussa on muuten viisi hyvää pointtia MLL:n nuorisotyön päälliköltä Juusolta:

  1. Ruutuaika ei ratkaise, vaan se, että lapsi ei ole kokemustensa kanssa yksin, media ei korvaa kasvokkaista kanssakäymistä ja että lapsi liikkuu ja nukkuu riittävästi.
  2. Digiajan vanhemmuus ei vaadi suurta oppimäärää tietotekniikasta vaan kiinnostusta lasten mediakokemuksia kohtaan.
  3. Media on lapsille merkittävä oppimisympäristö.
  4. Digitaalinen kulttuuri muokkaa sosiaalisia suhteita. Hyväksyttäviä käyttäytymisen rajoja neuvotellaan uudestaan.
  5. Kaupallinen mediakulttuuri tarjoaa usein yksinkertaistettuja malleja sukupuolesta.

Näihin itsekin uskon.

Opettajaksi opiskelevat videoimassa

Kollegani kysyi, miten opiskelijat voisivat videoida opetusharjoittelun oppimistilanteita. Olemme tutkineet videoinnin hyödyntämistä opetusharjoittelun yhteydessä. Nyt kuitenkin opiskelijat ovat itse videoimassa, mikä muuttaa tilannetta.

Vaikka asiassa on monta puolta, laittaisin opettajaopiskelijoiden videoinnit YouTubeen tai Vimeoon, jotta videoiden katselu, ja sitä kautta pedagoginen käyttö, onnistuisi mahdollisimman monilla päätelaitteilla (eri tietokoneet, tablet-laitteet, älypuhelimet, jne.). Näistä palveluista on opiskelijoiden helppo jakaa videoiden linkkejä esim. Moodle-ympäristöön, jota harjoitteluohjauksessa käytetään. Videoiden pitää vaan olla palvelussa ns. piilotettuna (esim. YouTubessa vain suoralla linkillä avautuvina; Vimeossa on saanut salasanan taaksekin).

Kun videoidaan oppilaita, olen aina pyytänyt luvat vanhemmilta. Tämän voinee usein hoitaa luokan oman opettajan Vilma-tiedustelulla. Tässä siis on kyse videointiluvasta. Sitten on vielä muuta huomioitavaa.

Videoiden tekijänoikeudet. Ne ovat kullakin videoijalla, jaettiin materiaali sitten miten tahansa. Jos YouTubeen tai Vimeoon laitetaan, palvelu ottaa käyttöehdoillaan laajat oikeudet videoiden käyttöön mutta eivät ole tietääkseni väärinkäyttäneet materiaalia vaan palvelut tarvitsevat laajat oikeudet, jotta silloin ne voivat antaa palveluissa alustojen moninaiset tekniset mahdollisuudet tarjolle.

Oikeus julkaista videomateriaalia. Julkaiseminenhan ei periaatteessa ole tarpeellista muuta kuin videon välittämiseksi opiskelijoiden välillä. Käytännössä selittäisin oppilaille ja vanhemmille, että kyse ei varsinaisesti ole julkaisemisesta vaan videot ovat vain kurssilaisten nähtävillä ja poistetaan verkosta harjoittelun päätteeksi.

Videoilla näkyvien oppilaiden ja muiden oikeudet (ns. Consent Commons) ja yksityisyydensuoja. Kun video on YouTubessa tai Vimeossa, se on teknisesti julkaistu ja antaa julkisen vaikutelman myös oppilaiden vanhemmille. Vaikka videot löytyvät vain käyttämällä oikeaa verkko-osoitetta eivätkä esim. palveluiden omilla tai Googlen hauilla, on videot avoimempia. Mutta jos asia selitetään osapuolille niin, että videoita eivät katso muut, tämäkin pitäisi olla videointiluvan myötä ok.

Muutamia aiheeseen liittyviä linkkejä:
Opettajan tekijänoikeus -blogi: http://www.opettajantekijanoikeus.fi
OpeRight: http://operight.fi/
Opetusministeriön tekijänoikeussivut: http://www.minedu.fi/OPM/Tekijaenoikeus
Kopiraitti-sivusto: http://www.kopiraitti.fi/
Sosiaalisen median kysymykset: http://www.edu.fi/tvt_opetuksessa/sosiaalinen_media

Tosikko leikeistä

Annetaan leikille sen ansaitsema arvostus.

image

Kirjoitimme Oppiminen pelissä -kirjaan pelillisyydestä, jotta esim. opettajien ja vanhempien pelihuolet eivät estäisi ymmärtämästä pelillisiä oppimisen mahdollisuuksia.

Oman tyttäreni leikkejä seuratessa heräsi muutama ajatuksen alku lisää. Leikillisyyden tutkimus on nostanut monia tärkeitä näkökulmia esiin. Myös ihan arkihavaintojen pohjalta voidaan todeta, että jokaisen aikuisen kannattaisi olla hitusen tosissaankin leikin roolista elämänkulussamme.

1. Leikki avaa ajattelemaan uusin silmin. Lapsen leikissä yhdistellään eri asioita luovasti. Sitä pitäisi aikuistenkin yhä useammin osata.

2. Simulaatiot yhdistetään helposti maanpuolustukseen tai sota-/ampumispelien maailmaan. Myös lasten leikit ovat usein simulaatiota esim. päiväkodin rutiineista kuten ruokailut ym. tai mediakokemuksista kuten Pikku Kakkosen ohjelmien käsittelyä.

3. Leikillisyys yhdistyy aikuisten mielessä usein lasten maailmaan, ei aikuisten. Lasten touhuille naureskellaan, tietysti hyväntahoisesti, mutta samalla myös hieman katsotaan ylhäältä alaspäin. Se on aika turhaa. Nopeasti voidaan huomata, että lasten silmin katsottuna (ja joskus toisten aikuistenkin) esim. työelämän normaalit jutut kuten palaverit ja kahvitauot ovat rituaalisuudessaan vähintään yhtä huvittavia. Vai kuka meistä ei olisi turhautuessaan miettinyt kahvinkeittokäytänteitä ja kahvikulujen jakamista hieman tosikkonakin. Pitää vaan antaa lupa nauraa myös itselleen.

Annetaan siis leikille sen ansaitsema arvostus!

Pippigate ja median vaarat

HS Ilta haastatteli “tyypillisesti” mediasisältöjen haitallisuudesta. Yritin seuraavien näkökohtien kautta luoda toimittajalle laajempaa kuvaa mediakasvatuksesta mm. Ruotsissa kohua aiheuttaneen Peppi Pitkätossu -kohun osalta.

  • Mediakasvatus ei ole paikka maailman erilaisten ristiriitojen siloittelulle vaan niiden avaamiselle.
  • Hämmentävät jutut kannattaa käsitellä mutta lapsilähtöisesti. Jos yrittää etukäteen kaiken selittää, niin mediakokemuskin rajautuu.
  • Aina kuitenkin jos vanhempi tai kasvattaja esim. päiväkodissa epäilee, että juttu hämmentää lasta liikaa, sitten valitaan jotain muuta. Kyllä maailmaan mediakulttuuria mahtuu. Vinkkejä voi kysyä muilta vanhemmilta.
  • Samoin jonkun tietyn sanan poistaminen tai muuttaminen uudesta versiosta (kuten Peppi-kohussa) ei ole mitään kummallista. Ainahan voi uuden version sijaan katsoa alkuperäistä versiota.
  • Pelien ja pelaamisen tutkimuksessa suorien yhteyksien löytäminen on haasteellista. Useita tutkimustuloksia yhdistäneet meta-analyysit eivät oikein ole onnistuneet osoittamaan niin sanottujen väkivaltapelien pelaamisen yhteyttä väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Väkivaltapelit ovat tavallaan suosittuja, mutta pelien kirjosta ne edustavat hyvin pientä osuutta.

Mediakasvatusseura fasilitoi prosessia, jossa koostettiin Mediakasvattajan eettiset periaatteet. Siellä mm. sanotaan:

Mediakasvattaja vaalii yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa. Hän on oikeudenmukainen keskustelija, joka arvostaa lapsen ja nuoren omaa osaamista ja kokemusmaailmaa. Mediakasvattaja ottaa työssään huomioon sen, että yksilöillä on erilaiset valmiudet ja lähtökohdat mediataitojen opetteluun.
Mediakasvattaja auttaa hyödyntämään, tulkitsemaan, tutkimaan ja analysoimaan mediaa kriittisesti. Mediakasvattaja ei kuitenkaan arvostele eikä arvota lapsen ja nuoren media-arkea. Mediakasvattaja on utelias uusia ilmiöitä kohtaan ja tutustuu kehittyvään kenttään.

(Mediakasvattajan eettiset periaatteet, kohdat 2 ja 3)

HS-tilaajille HS Ilta -juttu ‘Asiantuntijat kertovat, mikä viihde on oikeasti haitallista lapsille ja nuorille

Tulevaisuus ja oppiminen

science_in_dialogue

Sain kunnian olla mukana Science in Dialogue -tapahtuman Future Learning -paneelissa. Tapahtuma järjestettiin Pekingin yliopistolla 26.11.2014. Teemamme lisäksi Helsingin yliopiston ja Pekingin yliopiston tutkijoita oli mukana Cleaner Air for All ja Rule of Law -teemoilla. Tapahtuma liittyy Pure Finland -sarjaan, joka tähtää Suomen maakuvan vahvistamiseen. Paneelissa puhetta johtivat Jari Multisilta ja Jia Jiyou. Panelisteina minun lisäkseni olivat (vasemmalta) Hannele Niemi, Peter Vesterbacka ja Guo Wenge.

Aivan ensimmäiseksi huomasin puheen tulevaisuuden oppimisesta ja tulevaisuuden koulusta hämärtävän keskustelua koulun kehittämisestä. Toki tulevaisuuteen voi suuntautua, mutta tämä päivä on se, joka merkitsee. Kuten Jari ennen paneelia kiteytti, tulevaisuuden oppiminen rakennetaan tänään. Joka tapauksessa haluan jakaa muutamia ajatuksia tulevaisuuden oppimisen paneelin jäljiltä.

1. Opettaja on oppilaiden oppimisen asiantuntija eri konteksteissa ja eri aikoina. Opettajan roolia on jo pitkään haluttu siirtää sisällön “kaatajasta” oppimisen fasilitoijaksi ja valmentajaksi. Itse nostan esiin opettajan asiantuntijuuden, jota rakennetaan ammatillisen oppimisen verkostoissa. Asiantuntijuuden alueena tulisi mielestäni nähdä juuri oppilaan oppiminen, ei pelkästään koululuokassa vaan moninaisissa tilanteissa.

2. Oppilas tunnistaa omia oppimisen tapojaan ja ymmärtää toisten oppimisen tukemisen arvon. Paneelissa keskustelimme 2000-luvun tietotaidoistakin. Erilaisia 21st century skills -viitekehyksiä hipoen paneeli vei keskustelua kohti ydinkysymystä: Mikä on tärkeintä oppilaalle tulevaisuudessa. Itse nostaisin tärkeimmäksi oppimisen tapojen hahmottamisen ja soveltumisen omaan kulloiseenkin aikaan ja tilaan. Sen lisäksi tärkeää on ymmärtää, että oppiminen ja vuorovaikutus liittyvät kiinteästi yhteen. Sen lähtökohdaksi voi ottaa vaikka juuri toisten auttamisen uusien asioiden oppimisessa.

3. Koulu on paikka, jossa käydään neuvottelua opetussuunnnitelmallisen akateemisen oppimisen, omaehtoisuuden ja yhteisöllisyyden välillä. Koulu Kaikkialla -hankkeessa rajojen ylittyminen formaalin ja informaalin oppimisen välillä on keskeistä. Kun oppilaalle on koulun ulkopuolella mahdollista – pikemminkin todennäköistä – oppia ne asiat, joita tulevaisuuden tekijät tarvitsevat, koulun pitää määrittää paikkaansa yhä uudestaan. Akateemiset tiedot ja taidot saavat kuitenkin mielestäni olla oppimisen keskeinen sisältö. Kunhan oppimisen tavoitteisiin peilataan sekä oppisisältöä että opetusmenetelmää – ei jumituta pelkästään kysymykseen ‘mitä opitaan’ vaan fokusoidaan siihen ‘miten opitaan’ (ja miksi, missä, jne.).

Koulutusviennistä

Kaiken kaikkiaan paneelikeskustelusta jäi maku, jota en osaa oikein kuvailla. Mietin, pitäisikö olla huolissaan siitä, mitä Suomen kasvatustieteelliselle (ja sosiologian, oppimisen tutkimuksen psykologiselle, jne.) osaamisellemme on tapahtumassa. Pelit halutaan voimallisesti kouluihin ympäri maailman. Niinpä olemme luovuttaneet suomalaisen koulutusosaamisen maailmalle viemisen mm. Roviolle. Olen ollut mukana Oppiminen pelissä -kirjaprojektissa, ja artikkelissamme Jarkko Myllärin kanssa sanomamme oli, että pelien itseisarvon sijaan pitäisi keskittyä pelillisen oppimisen mahdollisuuksiin. Siinä ei loppujen lopuksi tarvita yhtään vihaista tai sen paremmin kilttiäkään lintua.

Mutta miksi tutkijat (mukaan lukien itseni) eivät tartu tosissaan dialogiin siitä, mistä suomalaisessa tai missä tahansa muussa koulutusosaamisessa on kyse. No ehkä tämä postaus on alku. Otetaan siis yhdessä haaste vastaan ja tuodaan esille, mitä tutkimusten perusteella oikeasti voimme sanoa suomalaisesta koulutuksesta, koulusta ja oppimisesta. Sen täytyy olla jotain enemmän kuin Fun-oppiminen ja pelit.

Twitter and Professional Learning

Professionals spend more and more time on Twitter and other social network sites. They also see that those connect with their productivity. The idea is to investigate the possible effects of social media use (like in Twitter) on professional learning and practice among teachers with online professional networks.

I have been building a research plan on teachers’ professional learning in social networks (such as Kaikkialla.fi by the OmniSchool Project). The OmniSchool Project that develops learning environments with schools has been fortunate to participate in existing networks and support emerging networks. The research plan will focus on a very crucial question in terms of the “connected teacher”: what are the effects of Twitter networking on teaching practice and teacher thinking?

teachers using twitter for professional networking

Figure. Filtering research participants for interviews.

Professionals spend more and more time on Twitter and other social network sites. They also see that this connects with their productivity (Microsoft survey 2013). Twitter allows instant idea and information sharing by users to their followers. A tweet is an expression of a moment or idea packed into 140 characters. It can contain text, photos, and videos, usually through a web link. Millions of tweets are shared every day.

The idea is to investigate the possible effects of social media use (like in Twitter) on professional learning and practice. The professional networks will be analyzed through social network analysis. Among other interesting things, this will reveal the teachers who just hold an account on Twitter, or use it for other personal purposes and those teachers who are actually networking professionally (see Figure above).

The plan is to first analyze teachers’ professional connections and networks and process those into a graph. Social network analysis allows contacts and interactions to be analysed easily and fast. The special interest is in the types of online connections and networks that exist between teachers and out-of-school actors. The second part of the research plan focuses on the teachers’ practical reasoning and its relations to professional social networking (in Twitter). The possible effects on practice are analyzed on a micro level at schools. The data will be collected with the stimulated recall interview method (STR), i.e. interviews that make use of the video recordings of teacher’s lessons. The data analysis combines practical argument analysis and data-based content analysis of the interviews.

The research proposal includes a comparative element between Finland and New Zealand. A foreign research context equivalent to the OmniSchool initiative is The Mind Lab by Unitec in New Zealand. The Mind Lab is an important investment to improve teachers’ professional skills and practical knowledge related to learning in the digital age. Their model of in-service training is very different to what is traditionally used in Finland as well as the model that has been developed in the OmniSchool Project (Learning Festival, in Finnish Oppimisfestivaali). Although the research remains descriptive in nature, it will be very interesting to see whether the teachers who are professionally active online also reflect on how student learning should be organized in the digital age.

Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön esteet ja mahdolliset ratkaisut

Eduskunnan sivistysvaliokunnan tämänpäiväisessä kokouksessa sain antaa lausunnon otsikolla ‘Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön esteet ja mahdolliset ratkaisut kuntatasolla ja kouluissa’

Tieto- ja viestintätekniikan mahdollisuudet oppimisen tukemisessa ovat olleet jo vuosikymmeniä esillä niin tutkimuksen ja kehittämistyön puolella kuin koulutuspolitiikassakin. Pääosin uskoa on ollut enemmän kuin systemaattisesti kouluihin ympäri Suomen levinneitä hyviä käytänteitä. Ponnisteluita on ollut vuosien saatossa koulujen varustelun kohdalla, opettajien teknisten taitojen täydennyskoulutuksessa ja uudenlaisen pedagogiikan kehittämisessä. Tällä hetkellä tilanne on se, että tieto- ja viestintätekniikka on monille opettajille työssä ja arjessa tuttu ja hyödyllinen väline. Se ei kouluissa kuitenkaan ole systemaattisesti mukana oppilaiden oppimisessa.

Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön yhteydet PISA-tuloksiin eivät ole yksiselitteisiä. Itse asiassa näyttää siltä, että yhteyttä ei juurikaan ole. PISA-vertailuihin kytketty osaaminen onkin lopulta perinteistä oppiainesisältöjen hallintaa, kun tulevaisuuden osaamistarpeet näyttävät pitävän sisällään paljon muutakin. Yhteys onkin havaittu esimerkiksi mobiililaitteiden ja sosiaalisen median opetuskäytön ja oppilaiden 2000-luvun tietotaitojen välillä (21st century skills). Oppilasprojekteissa opitaan ideoiden jakamista, ongelmien ratkomista yhdessä ja sosiaalisia taitoja. Tieto- ja viestintäteknisissä taidoissa kehittyy muun muassa uusien sovellusten ja palveluiden oppimiskyky. Oppilaiden toiminta on näissä projekteissa tavoitteellista ja luovaa.

Vaikka tällaisten projektien yleistyminen kouluissa on hidasta, on opetuksen kehittämisen verkostoissa saavutettu selkeästi näkyvää tahtotilaa juuri pedagogisen kehittämisen ja koulun toimintakulttuurin muutoksen osalta. Tahtotilan tavoitteena on tieto- ja viestintätekniikan pedagogisesti laadukas opetuskäyttö. Tämän esteenä näen luokkahuoneeseen rajatun ja oppiaineeseen (ja sen oppikirjaan) sidotun opettajajohtoisen tavan ajatella oppimista. 2010- luvulla lapsemme elävät maailmassa, jossa oppimista tapahtuu kaikkialla. Oppilaalle oman tulevaisuuden rakentaminen niin eheän minäkuvan kuin työelämään valmistautumisen osaltakin edellyttää niin sanotun oppikirjapedagogiikan ulottumattomiin jääviä oppimisen sisältöjä ja tapoja.

Ristiriitaa syntyy siis koulun historiallisen roolin ja nykypäivän teknologisen kehityksen ja kaikkialle ulottuvan mediamaiseman välille. Toisin sanoen teknologian luomat mahdollisuudet yhdistyvät sellaisiin vapaa-ajan ja työelämän toimintatapoihin, joihin formaalin koulun toimintakulttuuri ei itsestään yhdisty. Tästä asetelmasta syntyy esteitä tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön laajamittaiselle edistämiselle suomalaisissa kouluissa.

Yksi hyvä esimerkki on oppilaskeskeisyyden tärkeys. Jotta tieto- ja viestintätekniikan käytöllä oikeasti vaikutetaan oppilaiden oppimisen tapoihin, on heidän itsensä oltava luomassa näitä oppimisen tapoja. Vain opettajan työkaluihin panostaminen ei siis ratkaise ongelmaa, vaan oppilaiden toimijuuteen ja työskentelyn toiminnallisuuteen on panostettava myös. Opettaja rakentaa tällöin yhteistyömallin, jossa hänellä säilyy viimeinen sana opetussisältöihin ja -tavoitteisiin, mutta erityisesti toimintatavoista ja hyödynnettävistä välineistä ja sovelluksista sovitaan oppilaiden kanssa. Yhteistyö vahvistaisi oppilaalla myös oppimaan oppimisen taitoja.

Toisena esimerkkinä toimintakulttuurisesta esteestä on rajojen ylittäminen. Oppilaskeskeisyydessä ollaan jo luontevasti ylittämässä lapsen ja nuoren maailman ja koulun välistä rajaa. Samoin tulisi huokoistaa koulun ja luokkahuoneen seiniä ympäröiviin yhteisöihin ja yhteiskuntaan. Muutoin tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttö jää vain tehostetuksi oppikirjapedagogiikaksi.

Kaikkea ei rajattomasta internetistä tarvitse tuoda oppimiseen, mutta lähtökohtaisesti opetuksen suunnittelussa olisi irrottauduttava kapeakatseisuudesta ja tiukasta kontrollin vaatimuksesta tai muutoin tulevaisuuden oppimisesta jää uupumaan työelämän uudet tietokäytännöt, luovuus ja ongelmanratkaisutilanteet. Ratkaisuna voidaan nähdä opetuksen suunnittelu, jossa keskitytään lineaarisen minuuttiaikataulun sijaan sellaisiin kysymyksiin kuin miten tuetaan oppilailla taitojen itsenäistä hallintaa ja metakognitiota, miten ja miksi tietoa kulloinkin tuotetaan ja kuka sitä tuottaa tai miten yhteistyötä organisoidaan ja tuetaan. Tätä suunnittelumallia voidaan kutsua pedagogiseksi infrastruktuuriksi.

Näissä ongelmakysymyksissä opettajien ja koulujen kehitystä voi kuntataso tukea. Ongelmana ovat jämähtäneet palveluiden käyttömallit ja täydennyskoulutuskysymys.

Kun opettajan nykypäivänä tarvitsemat opetusresurssit ovat laajenneet kerran vuodessa tehtävistä oppikirja- ja materiaalihankinnoista tiheämpiin verkkopalveluiden ja -materiaalien tilaamistarpeisiin, on kunnissa oltava valmiudet tällaisille nopeillekin hankintaprosesseille. Esimerkiksi tablet-laitteiden uusien sovellusten maksamiselle ja lataamiselle on kunnissa oltava helpot toimintamallit. Tähän haasteeseen on onneksi tartuttu Opetus- ja kulttuuriministeriössä käynnistetyssä Pilviväylä-hankkeessa. Oppimista tukevat palvelut ja materiaalit, joita voivat tuottaa yritykset, yhdistykset, opettajat tai oppilaat, pyritään Pilviväylän kautta saamaan helposti käyttöönotettaviksi.

Toinen kysymys, jossa kuntatasolla tulee etsiä uusia lähestymistapoja, on opettajien täydennyskoulutus. Se ei toimi, jos VESO-päivät (virkaehtosopimuksessa määritelty työajaksi laskettu kouluttautumisvelvoite) eivät innosta tai jos vain muutama koulun innokas opettaja käy kalliissa koulutuksessa kerran vuodessa. Vaikka VESO-päivät tavoittavat monet opettajat, niiden vaikutukset koulun toimintakulttuuriin jäävät usein vähäisiksi. Täydennyskoulutuksen uudistaminen edellyttää kahdenlaista suunnanottoa.

Ensinnäkin täydennyskoulutuksen järjestäminen tulee yhä enemmän nähdä opettajan ammatillisen oppimisen tukemisena. Kuten oppilaat, opettajatkin oppivat kaikkialla. Opettajat kehittävät omaa osaamistaan yhä useammin verkosta löytyvien mahdollisuuksien tutkimisen avulla. Sen tueksi kouluihin tarvitaan opettajataustainen ns. pedagoginen tukihenkilö, jonka opetusvastuu muodostuu joidenkin omien tuntien lisäksi yhteisopettamisesta muiden opettajien kanssa. Näissä yhteisopetuksen projekteissa pedagoginen tukihenkilö tuo tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön näkökulmia oppisisältöihin, jotka luokan varsinainen opettaja suunnittelee.

Myös opetuskokeilut ja niiden jakaminen kehittämisverkostoissa (kuten Kaikkialla.fi– verkkopalvelu) vievät opetuksen kehittämistä ja koulun toimintakulttuuria eteenpäin. Tulevaisuudessa opettajan ammatillinen oppiminen ja kasvu myös tieto- ja viestintätekniikan kohdalla tarvitsee kouluihin sijoittuvaa tukemista ja ne todelliset yhteistyökumppanit ympärilleen, eli oppilaat ja muut oman koulun opettajat. Kun siis täydennyskoulutusta tarjotaan, senkin toteuttaminen tapahtuu kouluissa ja oppilaat ovat mukana.

Näen kouluissa ja kuntatasolla keskeiseksi toimintakulttuurin pohdinnan, joka tuottaa lopulta myös muutoksen. Usein opettajien työn kokonaiskuvaa heikosti huomioivat ylhäältä alaspäin vaaditut muutokset eivät saa tulta alleen, vaan tarvitaan opettajan omaa ja koulun kehitystä tukevia pedagogisesti mietittyjä resursseja. Näin tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttö ei muodostu opettajille ylimääräiseksi taakaksi vaan työssä jaksamisen yhdeksi luontevaksi elementiksi.

Kirjoitus Koordinaatti.fi:hin

Kuva Aino Huhtaniemi

Kuva: Aino Huhtaniemi

Sain mahdollisuuden kirjoittaa Koordinaatti.fi:n puheenvuorossa mediakasvatuksen eettisistä kysymyksistä. Vaikka eettisten periaatteiden kokoaminen vaatii tiukkaa otetta kasvatuksellista työtä kohtaan, en malttanut katsoa asiaa myös filosofisemmin.

Formaalin mediakasvatuksen on vaikea pysyä teknologian kehityksen tai lasten ja nuorten mediakäytänteiden suhteen ajan tasalla. Tällöin mediakasvatuksen tulisi ennen kaikkea olla lasten ja nuorten kanssa “tutkielmien” tekemistä aiheena Minä, Me ja Media. Olemmehan loppujen lopuksi kaikki aina lähtöpisteessä seuraavan mediakulttuurisen muovautumisen edessä.

Koko juttu luettavissa osoitteessa:
http://koordinaatti.fi/fi/puheenvuoro/mediakasvatus-eettisena-kysymyksena

 

Viisi kysymystä mediakasvatuksesta

Sonia Livingstone on avannut mediataitoa ja mediakasvatusta hienosti COST-asiantuntijatapaamisen pohjalta julkaistussa raportissa. Itseäni kiehtoo lähestyminen, jossa keskeisten kysymysten kautta tarkennetaan, mistä on puhe. Eurooppalaisessa kontekstissa viisi Sonian esittämää haastetta tutkimuksen ja päätöksenteon kohdalla ovat:

  • Mitä? – Määrittelyn vaikeus.
  • Miksi? – Tarkoituksen ja merkityksen selventäminen.
  • Kuka? – Kansallisella vai kansainvälisellä tasolla.
  • Kenelle? – Kuka (erityisesti) tarvitsee mediakasvatusta.
  • Tulokset – Viides kysymys liittyy on arviointiin ja ohjailtavuuteen. Toimiiko mediakasvatus.

http://www.mediakasvatus.fi/ajankohtaista/uutiset/medialukutaidon-tutkimus-ja-politiikka-euroopassa-tuore-raportti-julkaistu