Olli Vesterinen

Some thoughts about media literacy

(Photo from the conference. Venue was Cinema House. The hall ceiling was amazing.)

I was invited to give a keynote in Practical Media Literacy Education Conference in Kiev, Ukraine. My keynote (titled Media Education in Finland) slides are available here:
http://bit.ly/me_in_finland

The conference has been very thought provoking. There are two thoughts that have strike me during my trip and which I want to share.

First, the aim of media education is not only in the individual level i.e. in literacy, competence, etc. It concerns also the level of society i.e. media culture. Hence each of us making better media culture is an informal mode of media education.

Second, media literacy is not a list of areas to be mastered. It is a rhizome of learnings within lived experiences with and through media. With support, i.e. media education, individual slowly learns to reflect on these experiences and learnings, and that way the rhizome is revealed.

“медіаосвіта”

Viron malli

Kuva: Wikimedia Commons

Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytössä emme ole kansainvälisissä vertailuissa vahvoilla. A-studiossa katsottiin etelään ja todettiin, että Virossa on tehty jotain paremmin kuin meillä. Twitterissä ohjelman aikana käyty keskustelu monipuolisti kysymystä moneen suuntaan. Itselleni heräsi mieleen kolme asiaa.

Viron opetusministeri Jaak Aaviksoo puhui paremmin kuin ministeri Krista Kiuru. Viron mallista Aaviksoolla oli laajempi näkemys kuin vain tulevien koodarien ammatillinen koulutus. Tärkeää on se, millä tavoin opetussuunnitelman suunnassa opitaan.
Opetusministeri Kiuru oli innostunut lähinnä koulutuspilvestä, joka käytännössä kytketään valtion laajempaan kansalaisille tarkoitettuun verkkoratkaisuun. Tämä kuulostaa vaarallisen kankealta.
Pohdin myös sitä, miten toisten maiden koulutusjärjestelmiin ja -ratkaisuihin kannattaa suhtautua. Kun olemme yliopistollakin vastaanottaneet lukuisia delegaatioita, jotka haluavat viedä Suomen PISA-menestyksen avaintekijät omaan koulutusjärjestelmäänsä, olen alkanut miettiä, voiko tämä toimia näin. Niinpä itselleni heräsi eilisen A-studion myötä pikemminkin tutkijan kiinnostus Virossa meneillään olevaa projektia kohtaan kuin tarve päättää näillä tiedoilla, onko Viron malli hyvä – tai ainakaan päättää, pitäisikö siitä oikeasti ottaa Suomessa mallia.

Suomalainen opettajankoulutus uskoo siihen, että opettaja pystyy löytämään opetukseen ja kasvatukseen liittyviin ratkaisuihinsa perustelut. Toiminta on siis pedagogisesti perusteltua. Olemme olleet ylpeitä suomalaisopettajista, ja jos luotamme heidän pedagogiseen näkemykseemme, voisimme myös ajatella, että heidän näkökulmastaan tieto- ja viestintätekniikan käyttö opetuksessa on nykytilanteessa harvoin perusteltua.

Toki me muut voimme keksiä opettajille hyviäkin perusteluja, mutta me emme olekaan niitä, jotka opettajan puolesta ovat kussakin luokassa tekemässä ratkaisuja oppilasryhmien opiskelusta. Emme varmasti näe kokonaiskuvaa siinä perspektiivissä, mistä opettaja työtään katsoo.

Nurmijärveläinen rehtori Mikko Jordman kiteytti Suomen tilannetta hyvin Twitterissä:

Kissa pöydälle: Suomessa opettajalla on pedagoginen vapaus. Rahaa ja OPS – eli resurssit ja pakko. Halutaanko sitä?

Jos alamme syödä suomalaisen opettajan autonomiaa, emme ole miettineet koko kuviota loppuun asti. Luottamus on ollut keskeinen tekijä suomalaisen koulutusjärjestelmän rakentumisessa (viimeisin puheenvuoro) ja valitettavasti ylhäältä ohjaamisen lisääminen murentaa tätä pohjaa.

Mikko ja muut puuhaavat muuten hienoa tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön hanketta. Käy lukemassa lisää osoitteessa

http://www.kuumapop.fi/mika/

Nordic Scene of Media Education 2013

I was able to participate to a Nordic expert meeting in Stockholm titled Media and Information Literacy (MIL) – a key to democracy and freedom of speech.

The overview by Jon Dunås (Investigator, Swedish Media Council) highlighted Finland in having a special policy paper titled Good Media Literacy National Policy Guidelines 2013-2016. Similar is not in place in other Nordic countries the way we have in Finland. This idea was later opened more in the Finland’s presentation by Leo Pekkala (Director, Finnish Centre for Media Education and Audiovisual Media MEKU).

Pekkala was well illuminating that Nordic countries generally share similar values. However, it was possible to notice that the overall approach to MIL differed between Nordic countries. Even the concepts that are used seem to differ (e.g. MIL vs. Media Literacy).

In Norway’s presentation by Stian Lindbøl and Pia Lang (Norweigan Media Authority, Safer Internet Centre) the MIL work connected with EU initiatives a lot despite of missing EU membership of Norway. In the presentation, similar ideas to Finnish ‘turvataidot’ (safety skills) was emphasized, too.
In Denmark, the background in film education is still apparent but in her presentation Lisbeth Bruneberg Holmegaard (Project Manager, Digital Learning Advisor, Media Council for Children and Young People) emphasized young people’s approach to media literacy issues. This shift was well addressed in her talk about future school.
In Iceland, the MIL questions meet the idea of multiliteracy approach which is suggested for the next Finnish Core Curriculum of Basic Education, too. Elfa yr Gylfadottir (Director, Media Commission) in her presentation also referred to new laws in Island that take in MIL policies more than earlier. According to Alda Joensen (Senior Principal, Ministry of Education, Research and Culture, Faroe Islands) the Faroe Islands are still in the phase of taking new media along.
In Sweden, the discussion seems to stay between media studies research and policies/agencies/offices. Educational aspects were less visible, at least today. However, later Magnus Persson (Professor, Malmö University) did see crucial that teacher education takes a bigger role in MIL issues, an idea heard several times in Finland, too.

In another reflection from research, Sirkku Kotilainen (Professor, University of Tampere) pondered the role of research in policymaking. Today at least, the MIL situation in the Nordic countries was mainly handled as a policy and agency matter. Research (in academia) or higher education aspects were less on the table. In the papers delivered in the meeting, different countries were merely compared through agencies and statistical references.

Although generally the values are shared in Nordic countries, no shared vision of promoting MIL yet exists. I guess this meeting was supposed to be the one step to that direction. Then again, the meeting was having several connections with wider initiatives in the level of Europe for example (e.g. Safer Internet). Even the concept of MIL is in line with UNESCO approach and this connection could be detected many times during the meeting. There are problems, too, in building on UNESCO’s MIL approach (see UNESCO Figure 2). When wanting to have a wide understanding of this area, there is a risk of losing the conception of how these areas intertwine.

Maybe the shared vision in Nordic countries is not even needed. We can just try to map what has worked well in different countries, and each country can learn from this map. For example the Guidelines 2013-2016 built in Finland might not be a fruitful process in other Nordic countries. In Finland, we found it important and less competitive between stakeholders but that doesn’t mean somewhere else the case would be the same.

Good learnings and great people in all. Thank you for organizing and thank you all for participation!

Discussion in Twitter #milexpert

Kehitän mediataitoani

Harvoin mediakasvattajalta kysytään, miten aiot kehittää omaa media(luku)taitoasi. Viime perjantaina LitCam-konferenssissa olin omassa puheenvuorossani visioinut mediataidon tukemista koulussa. Myöhemmin paneelissa panelisteilta kysyttiin asiaa myös omalta kohdalta.

Ensimmäinen reaktioni kumpusi siitä, miten vähentäisin online-aikaa. Aivot todellakin tarvitsevat monenlaisia moodeja, ja jos ajatus ei välillä saa vaeltaa rauhassa tai aivot eivät välilllä saa happea ja lepoa, välineitä hallitseva ja kriittinenkin mediankäyttäjä pitää mediakasvattaa huolehtimaan tasapainosta.

Toinen mieleeni tullut asia oli lasten ja nuorten kyky olla luovia mediankäyttäjiä. Jos oikein herkistymme, voimme oman lapsemme mediasuhteesta oppia yhtä ja toista. Eniten tietysti on hämmentänyt käytänteiden syntyminen ja teknologioiden mahdollisuuksien ennakkoluuloton tutkiminen.

Näillä eväin uutta mediataidon lukuvuotta aloittamaan!

Identiteetti sosiaalisessa mediassa

Photo: ChiefTech

Sosiaalinen media on käsitteenä ehtinyt siihen ikään, että “jälkikasvua”, sitä seuraavaa juttua, taidetaan jo odotella. Ilmiö kuitenkin elää ja sen äärellä ihmetellään aika ajoin. Itselleni on tarjoutunut kaksikin reflektoinnin paikkaa. Ensin Lapsen maailma -lehti teki juttua, johon tuli jonkin verran omasta suhteestani sosiaalisen median parissa olemiseen. Nyt tuli pyyntö Yle Radio1:n Kultakuume-ohjelmaan keskustelemaan identiteetistä sosiaalisen median ympäröimässä elämässä. Ajatuksiani jäsentääkseni haluan kirjoittaa muutaman rivin aiheen tiimoilla.

Kannustan yleisesti ihmisiä toimimaan verkossa omalla nimellään. Anonymiteetillä on paikkansa verkossa, mutta en ymmärrä, miksi valtakunnan päämedioiden verkkosivuilla pitäisi saada osallistua keskusteluun anonyymisti. Suurimmaksi ongelmaksi koen toisia keskustelijoita loukkaavan käytöksen. Yleensä myös keskustelu tuntuu merkityksellisemmältä, kun kommentoijat esiintyvät omilla nimillään.

Opetuksen ja opiskelun maailmassa toiveeni on ollut verkkoidentiteetistä tietoiseksi tuleminen. Tällä tarkoitan opettajan ja opiskelijan verkkoidentiteetin mukana tuomista niihin verkko-opiskeluympäristöihin, joissa kursseja vedetään ja suoritetaan, mutta tietysti vain siinä määrin kuin itse kokee sopivaksi. Onhan verkko-opiskelun yhteisöllisten näkökulmien osalta ymmärrettävä, että toisiin tutustuminen verkkokurssilla on yhtä tärkeää kuin oman ryhmän tunteminen opiskelujen alkuvaiheessa.

Henkilökohtaisemmalla tasolla olen havainnut muutamia pinnalla olevia ajatuksia. Ensimmäinen ajatukseni on, että samalla, kun sosiaalisen median haltuunottamisen myötä tulee tietoiseksi monista mahdollisuuksista vaikuttaa kuvaan, jonka antaa sosiaalisessa mediassa, en itse sitten kuitenkaan pohdi antamaani kuvaa juurikaan. Osallistun sosiaalisessa mediassa jakamalla ja seuraamalla, mutta en koe mitään mahdollisuutta arvioida, miten se näyttäytyy muille. Tämä johtunee siitä, etten osaa kuvitella, miten kukin Twitterissä tai Facebookissa näkee toisten toiminnan. Jos teen blogiin jutun, olen suht tietoinen, miten asiani haluan esittää, jotta se tulee ymmärretyksi “oikein” ja siinä tekstityylissä, johon sen haluan kytkeä. En kuitenkaan osaa kuvitella, mitä ajatuksia kenellekin voi herätä tekstiäni lukiessa tai siihen osallistuessa kommentoimalla tai eteenpäin jakamalla.

Toinen ajatus liittyy läheisiini, perheeseen ja ystäviin. Mediakasvatusta tutkiessa ja tehdessä olisi tärkeää elää kuten saarnaa. Ei kannata olettaa läheisten haluavan heidän juttujaan tai kuvia, videoita, juttuja heistä jaettaviksi. Kysytään siis lupa: Saako laittaa kuvan sinusta? Saako laittaa tuotoksesi esille? Omalla toiminnalla tehdään samalla myös mediakasvatusta. Ollaan esimerkkinä muille siitä, miten rakennamme myös sosiaalisen median kautta verkon maailmoihin hyvää henkeä ja merkityksellisyyttä.

Kännykkä käy koulua

Kuva: David Sudgen

Kännykkä on koulussa yleinen näky. Samalla oppilaiden taskuissa kouluun kulkevat kännykät ovat mahdollistaneet negatiivisten ilmiöiden uusia toteutumismuotoja. Niinpä ongelmia on ratkaistu Pellossa (Lapin Kansa 24.5.2013) ja Kiviojan koulussa (Opettaja-lehden 7/2013 Keskustelua-palsta) radikaalein tavoin. Kännyköillä on koulussa kuitenkin monenlaisia vaikutuksia. Vuorenmäen koulun rehtori Esa Kukkasniemi blogissaan korostaa kännyköiden ja oppimisen kytkeytymistä jokaisen tarvitsemiin taitoihin. Dosentti Päivi Hakkarainen taas toivoisi kieltojen sijaan kasvatusta kohti myötätuntoisia ja eettisiä median parissa toimivia nuoria (Lapin Kansa 24.5.2013).

Mitä sitten pitäisi ajatella kännyköiden ja muiden mobiililaitteiden kaikkialle ulottuvasta luonteesta? Onko pedagogiselta kannalta hyötyä ottaa oppilaiden kännykät käyttöön koulussa?

Etäopetuksen teoriasta käsin voidaan miettiä kännykän hyötykäytön kysymystä. Mobiili opiskelu -kirjassa dosentti Heikki Kynäslahti korostaa mobiililaitteiden käytön keskeisiä pedagogista arvoa sisältäviä näkökohtia. Ilman oppilaan mediataidon kehittämisen näkökulmaakin mobiililaitteita on mielekästä käyttää oppimisessa kun

mukana kulkevalla laitteella tuetaan tiettyyn maantieteelliseen/fyysiseen sijaintiin kytkeytyvää oppimista tai
on luontevaa ottaa talteen tai reflektoida sillä hetkellä käytettävissä olevalla laitteella oppimista joka tapahtuu “lennossa”.

Kun ensimmäisen kohdalla on kyse fyysisen paikan merkittävyydestä, toisessa on taas kyse opiskelulle sopivan ajan tarjoutumisesta. Käytännön tasolla mobiilin tulisi viitata oppimisen liikkuvuuteen, ei mobiililaitteen tyypin tai laadun hehkuttamiseen.

‘Kilauta kaverille’

Näin tehtiin tietovisassa, entä koulussa? Oppimisen tutkimuksessa on toiselta oppijalta avun pyytäminen ja toiselle avun tarjoaminen, mediavälitteisesti tai ei, nähty merkittävänä yhteisöllisen oppimisen toimintatapana. Onkin hyvä kysyä, miksi tyypilliset vapaa-ajalla tapahtuvan oppimisen tavat – kuten asioiden selvittäminen verkosta tai vertaisilta – olisivat lähtökohtaisesti suljettava koulun ulkopuolelle. Uskoakseni moni opettaja Suomessa näkee niin tiedonhaun verkosta kuin vertaisilta oppimisenkin arvokkaana asiana.

Koulun ulkopuolella opitaan paljon myös tekemisen kautta. Tässä tullaankin sitten mediataidon rakentamiseen. Nykyaikaisilla mobiililaitteilla synnytettävät mediaesitykset ovat merkittävä oppimisen konteksti. Opitaan tekemään erilaisia mediaesityksiä mutta opitaan myös aiheista, joita mediaesitykset koskevat. Esimerkiksi lapsi oppii valokuvaamastaan kukasta siinä missä valokuvaamisestakin. Kuvan jakaminen verkossa taas lisää oppimisen sosiaalista ulottuvuutta, jossa oppijan tekemiset kytkeytyvät vertaisiin ja jopa asiantuntijoihin. Tällä on suuri vaikutus oman tekemisen merkityksellisyyden kannalta. Vain opettajalle tuotettava sisältö ei ole yhtä merkityksellistä oppijalle kuin laajemmalle yhteisölle jaettu sisältö.

Kännykästä voi puhua negatiivisenakin ilmiönä, mutta se on nykyään muun tieto- ja viestintätekniikan tavoin yhä useammin myös ajattelumme ja tekojemme jatke. Sen luonnetta pitää pysähtyä miettimään. Se kun ei automaattisesti ole hyvästä tai pahasta. Tästä syystä emme aikuisinakaan olisi kovin myötämielisiä esimerkiksi työnantajan asettamille kännykkäkielloille (HS 25.5.2013). Meidän aikuisten onkin syytä miettiä myös omia kännykkäkäytänteitämme ja pyrkiä tasapainoon niin oman jaksamisemme kuin sosiaalisen tilannetajunkin osalta.

Mielestäni opettajalla tulee säilyä valta kieltää kännykän käyttö tilapäisesti, mutta koulun tasolla annetut täyskiellot, puhumattakaan säädösten rakentamisesta laajemmalle kiellolle, ovat väärä suunta keskustelussa. Sellaiset ratkaisut myös sulkisivat meiltä aikuisilta valtavan oppimisen mahdollisuuden. Oppilaat nimittäin voivat opettaa medioista ja maailmasta yhtä ja toista, jos annamme välillä heille tilaa tuoda esille, mitä he ovat oppineet ja miten he ovat oppineet.

Mieli ja sosiaalinen media

Kuva: retrevo.com

Moni kysyy, miten sosiaalisen median aikakaudella tämä jatkuva impulssien virta hallitaan, miten rajoitetaan tarvetta kurkkia työpäivän aikana jatkuvasti Facebookiin tai vaikka ihan vaan sähköpostiin, jos pitäisi tehdä jotain ihan muuta?

Väitöskirjaa kirjoittaessani sain vinkkejä eri tavoista rajata huomiotani ja niin sanotusti sammuttaa tiettyjä virtoja. Opettelin muun muassa jakamaan Facebook-kaverini ryhmiin, ja uutisvirtaani tulikin Facebook-toimintaa vain niiltä, joita tapasin muutenkin usein. Puhelimen ja tietokoneen sähköpostiohjelman asetuksista käänsin lukemattomien viestien ilmoitukset pois, enkä muutenkaan pitänyt laitteissa ääniä, jos ei niille ollut tarvetta. Nykyään kytken viikonloppuisin henkilökohtaisesta puhelimestani työsähköpostin kokonaan pois, jotta en vahingossa ala työasioita miettiä, jos haluan avata sähköpostiohjelman muussa tarkoituksessa.

Ihmiset kokevat rasittavaksi myös sen, jos sosiaalinen kanssakäyminen kasvokkain on täynnä mobiililaitteen selaamista ja esimerkiksi twiittien jakamista. Vuorovaikutus huononee, ja poissaoleva henkilö tuottaa usein myös itselleen huonon fiiliksen. Buddhalaisuudessa korostetaankin:

The enlightened person has learned to observe their mind and control how it goes. (David Tuffleyn kirjasta The Essence of Buddhism)

Aivotutkimus onkin nykyään kiinnostunut asioista, joita buddhalaisuudessa on “tiedetty” jo vuosisatoja. Jokaiseen päivään kuuluvien aivojen moodien tulisi vaihdella tavoitteellisesta ja keskittyneestä aivotoiminnasta luovaan ja leikilliseen, rauhallisesta reflektiosta liikuntaan ja ulkoiluun, unohtamatta lepoa ja ajatuksen vapaata liitoa. Sosiaalisen median koukuttavuuden kanssa taistellessani ja muiden samojen ongelmien kanssa painivien tuttujen kanssa keskustellessani itselleni on herännyt ajatus kolmen kohdan ohjeesta.

Pyrin miettimään:

Mahtuuko jokaiseen päivään erilaista aivotoimintaa?
Saanko vaihdettua moodia jos päivääni on jo tarpeeksi kasautunut tiettyä moodia?
Sopiiko vallitseva aivojen moodi tai toimintani kontekstiin?

Viimeinen kohta on tullut erityisen tärkeäksi oman lapsen kanssa ollessani. Jumittuminen puhelimen täpyttelyyn on typerin tapa viettää aikaa maailman tärkeimpien ihmisten kanssa. Olen alkanutkin jättää puhelimen tahallaan sisälle, jos ulkoilemme omalla pihallamme.

Haasteita tällä saralla edelleen riittää, mutta sosiaalisen median ja tietotyön arjessa olen yhä vakuuttuneempi, että tähän kannattaa panostaa hyvän tuloksen ja hyvän mielen saavuttamiseksi.

Tavoitteena ‘Open Research-Based Co-education’

Mediakasvatuksen tutkimusryhmässä tutkimme YouTube-sisällöntuottajien informaalia opettamista. Kutsumme näitä tyyppejä käsitteellä ‘Pedagogical Entertainer’. Nyt tein samassa hengessä oman pienen tutoriaalini.

Monta kysymystä kävi mielessä videon tekemiseen, sisältöön ja jakamiseen liittyen.

Videon tekeminen oli kivaa. Siinä toteutui aikaisemmin tutkimamme omaehtoinen mediataito. (“…willingness to participate and be creative, often spontaneously, in their use of media.” Vesterinen, 2011, pp. 19–20)
Sisältö oli kuitenkin se alkuperäinen syy alkaa tehdä tätä pientä videota. Koimme kollegoiden kanssa oivalluksen hetken, kun jouduimme miettimään aineistonkeruutilannetta yhdellä koululla emmekä olleet varmoja, onko koululla dokumenttikameraa käytettävissä. Tajusimme dokumenttikameravalmiuden olevan omissa laitteissamme (tietokone, tykki ja iOS-mobiililaite).
Jakamisen suhteen mietin, olisiko tästä oikeasti hyötyä jollekin, kenties monille. Kun itselleni Reflection-sovelluksen käytössä on ajoittain syntynyt jonkinlainen WOW-tunne, ehkä tästä voisi jotain jäädä käteen niillekin, jotka eivät videosta suoraan hyödy. Itsekin kannustan opettajia ja opettajaksi opiskelevia jakamaan osaamistaan ja ajatuksiaan sosiaalisessa mediassa, joten minun pitäisi myös tehdä kuten neuvon.

Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksella käynnissä olevassa ELE-hankkeessa on rakennettu hieno opetus- ja opiskelutila käyttäytymistieteellisen tiedekunnan kirjaston entisen lukusalin paikalle. Näin mielessäni yhteyden tilaan suunnitellun iPad-käytön ja Reflection-sovelluksen mahdollisuuksien välillä. Jälkimmäinen ei vaan ole yhteen tilaan sidottu, ja se on ymmärtääkseni ollut ELE-hankkeenkin tavoitteena: Pedagogiikan kehittäminen yhtä tilaratkaisua laajemmin.

Entäs se Open Research-Based Co-education?

Tutkimusryhmämme sai rahoitusta joidenkin tutkimustulosten esittämiseen videon muodossa. Käytännössä vetäydyimme käsikirjoittamaan videota juuri yllä mainitusta YouTube-tutkimuksestamme. Lähtiessämme tekemään tuon yhteisen, vielä julkaisuaan odottavan, videomme käsikirjoitusta kehitimme käsitteen kuvaamaan, mistä koko touhussa on kysymys: Open research-based co-education.

Tutkimustyöllämme on yhä paremmat mahdollisuudet tavoittaa tieteellisten lehtien tilaajia laajempi yleisö. ‘Open’ viittaa siis tekemisen avoimuuteen ja haluumme jakaa.
Yliopistossa toimintamme rakentuu tutkimuksen varaan, ja opettajankoulutuksessa tutkimusperustaisuutta on pidetty johtoajatuksena. ‘Research-based’ tulee siitä.
Videoiden jakaminen on yhdenlaista koulutus- ja sivistystehtävän toteuttamista, joten ‘education’ on osa käsitettä. ‘Co-education’ kuitenkin viittaa siihen, että ensinnäkään asetelma ei ole yksisuuntainen vaan palautekanava on auki myös meidän omalle kehittämistyöllemme. Voimme videoiden kautta saada tutkimustyöstämme palautetta, joka ei olisi meitä tavoittanut tieteellisten julkaisujen väliin jäävässä keskustelussa. Toiseksi osallistumme videoiden jakamisella siihen laajempaan liikkeeseen, joka kokee toisille jakamisen yhteiskuntavelvoitteena tai ainakin hyvän mielen tuojana.

Jatkoa seuraa, kun mediakasvatuksen tutkimusryhmän varsinainen Pedagogical Entertainer -video on nähtävissä.

Pitääkö lapsia opettaa?

Oma vastaukseni on, että pitää. Seuraavaksi pitääkin sitten pohtia, mitä asioita pitää opettaa. Siihen se mustavalkoisuus loppuukin.

HS sunnuntailiitteessä (22.4.) toimittaja Veera Luoma-aho toi esille ongelman, jota ei olisi arvannut olevan. Lapset ja nuoret eivät osaa tietotekniikkaa, jota me aikuiset pääasiassa käytämme työssämme. Sitä pitäisi nyt alkaa opettaa. Minua lähestyi myös yrittäjä samasta huolesta. Hän on palkannut jo vuosia kesätyöntekijöitä, ja nämä nuoret eivät osaa sähköpostissa perusjuttuja kuten tervehdyksiä ja toivotuksia.

Sähköpostikonventiot ovat täysin hyvä opetussisältö koulussa, mutta siihen se annettava saattaa jäädäkin, erityisesti verkkoviestännän kysymyksissä. Aikuiset eivät useinkaan näe missä mennään. Nuoret ovat luoneet vanhan päälle uutta viestintäkulttuuria, ja siinä ei ole mitään pahaa.

Sähköposti ja liitetiedostot ovat vaan saaneet valtavan aseman nykyisessä työkulttuurissa. Esimerkiksi tietotyön tekeminen sähköpostein on kuitenkin aivan out. On lukuisia helppokäyttöisiä palveluita (yleensä vielä organisaation tarjoamana), joilla esimerkiksi yhteinen teksti kannattaa tuottaa sähköposti-liitetiedosto-rumban sijaan.

Samalla ei tässä keskustelussa osata käsitellä oppimisen sisältöjä suhteessa oppimisen tapoihin. Tieto- ja viestintätekniset (tvt) taidot eivät siis meinaa hahmottua ainedidaktiseksi ulottuvuudeksi. Lehtijutuissa voidaan samassa virkkeessä olla huolissaan lasten ja nuorten tietoteknisistä taidoista ja samalla siitä, miten Suomi on pudonnut puusta tvt:n opetuskäytössä. Nämä tavoitteet kuitenkin muotoutuvat aika eri tavoin.

Mitäpä siis jos mietitään pedagogisesti a) tarvitseeko tietotekniikkaa opettaa koulussa vai olisiko esim. mediakasvatus kokonaisvaltaisempi sisältölähtökohta ja b) jos tietotekniikkaa tarvitsee opettaa niin mikä ero on tietotekniikan opettamisella omana sisältöalueenaan ja sen kytkemisessä aihekokonaisuuksien tavoin muuhun koulussa opetettavaan sisältöön.

Antti Pirhonen ottaa Opettaja-lehdessä (16/2012) voimakkaasti kantaa siihen, kuinka paljon turhaa häsläystä tvt-asioiden ympärillä on. Järki pitäisikin pitää mukana. Monet kansainväliset vertailut, joita tuijotetaan, eivät kerro koko totuutta. Suomessa on lukuisia vähälläkin rahalla aikaansaatuja ratkaisuja, joissa pedagogiikka on lapsen ja opettajan lähtökohdat huomioivaa ja oppimisen tutkijoidenkin mieleen.

Kertauksena siis: Pyritään muistamaan, koska on kyse oikeasti teknologisista laitteista ja sovelluksista ja koska jostain muusta, kenties ylevämmästä. Mielestäni pitäisi puhua enemmän viestinnästä, (työskentely)tekniikoista ja vuorovaikutuksen ja oppimisen tavoista.

Ja ne sähköpostitaidot – aivan kuten Hesarin jutun lopussa tuodaan pohtien esille, pitäisi riittää, että nuorilla on valmiudet oppia. Kun nuorille tulee tarve käyttää jotakin tietotekniikkaa, taito opitaan nopeasti ja tervehdykset ja toivotuksetkin tulevat kyllä tutuiksi. Omaa oppiainetta tähän ei tarvita.

Teknologiavetoisuus kouluissa

http://www.flickr.com/photos/heycoach/ — Photo by Mark Brannan

Tieto- ja viestintätekniikan hyödyntäminen kouluissa jaksaa puhuttaa. Viimeksi Eppie Eloranta TIEKEstä (HS 14.11.) toi esille ristiriidan tietoyhteiskunnan kansalaistaitojen vaatimuksen ja koulun toteutuvien käytänteiden välillä. Miksi koulu ei sitten muutu?

Yksi hyvistä selitysmalleista teki minuun vaikutuksen jo kymmenen vuotta sitten. Gavriel Salomon (2002) kuvasi ongelmaa kolmesta näkökulmasta. Ensimmäinen on teknologian domestikaatio eli tieto- ja viestintätekniikan potentiaalin hukkaaminen sen sovittamisessa perinteisiin opiskelu- ja opetustapoihin. Opettajankoulutuksen tavoitteena kuitenkin on pedagogiseen ajatteluun tukeutuva opettaja, joka soveltaa käyttöteoriaansa eri konteksteissa, myös tieto- ja viestintätekniikan kohdalla. Toiseksi Salomonin mukaan teknologiavetoisuus rasittaa uudistuksia. Itse näkisin että, opettajat eivät pääse vaikuttamaan eivätkä aina osaakaan määritellä, mitä hankintoja pitäisi tehdä. Toimintakulttuurin muutosta ajavat tahot eivät vastaavasti tunnu pystyvän selittämään riittävän hyvin, mitä opettajat tarvitsevat. Laitteet ja uudistukset vieläkin tiputetaan syliin ja toivotaan parasta. Kolmanneksi Salomon tuo esille, miten tieto- ja viestintätekniikan kohdalla arvioidaan vain oppimisen nopeutta, helppoutta tai hintaa. Kysymys on pedagogisesti väärä. Perinteiset arviointitavat eivät päde tai ne rajoittavat sitä, mihin tieto- ja viestintätekniikan hyödyntämisellä pitäisi pyrkiä eli hyvään pedagogiikkaan ja toimiviin käytänteisiin, jotka saisivat mielestäni “neuvotella” myös lasten omien mediakäytänteiden kanssa. Tässä mielessä OECD/PISA-vertailun tuijottaminen vie kehitystä väärään suuntaan. Pitäisi olla rohkeutta katsoa ranking-vimman yli ja ohitse.

Miksi kehitys edelleen kouluissa menee laitteet edellä? Pedagogiikan konkretisoituminen on hyvin tilannesidonnaista eivätkä hyvät käytänteet ole siirrettävissä niin helposti. Tekniset välineet ja sovellukset ovat siinä mielessä konkreetteja, että niitä voidaan ostaa muihinkin kouluihin, jos joku on jo osoittanut niiden toimivan toisessa kontekstissa. Myös hankintojen tekeminen on monen asian summa, ja on aina edullisempaa ottaa uusia välineitä isolle porukalle kerralla kuin kysyä jokaiselta opettajalta, mitä sinä toivoisit omaan opetukseesi, puhumattakaan, että kysyttäisiin oppilailta, mitä he toivoisivat omaan koulunkäyntiinsä.

Järjestys voisi myös olla niin, että katsotaan, millaista pedagogiikkaa tavoitellaan ja millaisten välineiden voidaan realistisesti ajatella tukevan tätä pedagogiikkaa. Silloinkin pitäisi miettiä, miten samaa pedagogista ajatusta ilman laitteita voitaisiin toteuttaa. Itse olen miettinyt, miten toimintakulttuurin muutoksessa näyttäisi tällä hetkellä teoreettinen tuki olevan melko heikkoa. Harva muutosesitys kytkee opetustyön yhteiskunnallis-historiallista tehtävää mukaan. Ei teknofobiaa teknofilialla voiteta. Tarvitaan teknosofiaa (Mikko Lehtosen ajatusta mukaellen). Loppujen lopuksi vahvistuneet puheet koulun toimintakulttuurin muutostarpeesta tuntuvat kimpoavan omaa historiallista ja yhteiskunnallista tehtäväänsä toimittavasta koululaitoksesta. Jonkinlaista viisautta tarvittaisiinkin hyvin jämähtäneiksi nähtyjen koulun käytänteiden ja futurististen oppimisvisioiden yhteen sovittamisessa.