Tag: HS

Digiloikan hiki

Mitä koulujen digiloikan askelmerkit voisivat olla?

Hallituksen mielestä “koneita ei hyödynnetä tarpeeksi.” Sattumalta toinen toimittaja soitti juuri ja kysyi koulujen digiloikan askelmerkkejä. Vastasin, että digiloikan askelmerkit voisivat olla seuraavat kysymykset joihin pitäisi vastata:

  • Mikä on koulun toimintakulttuuri? Avointa, yhteisöllistä, jne.? Jos ei, muutetaanko?
  • Onko pedagogisesta ajattelusta ja toimintakulttuurista nouseva oppiminen perusteltua digitaalisempana? Siirrytäänkö digitaalisempaan?
  • Onko infraa siihen, että ensiksi omilla laitteilla voidaan tehdä mielekkäitä pedagogisia ratkaisuja? Wlan, esteettömyys, ohjaus & käytön tuki, jne.? Rakennetaanko tällainen infra?
  • Halutaanko vielä ottaa iso loikka investointina ja tarjota kalliit laitteet ja systeemit?

Toki opettajat ovat avainasemassa, ja opettajankoulutus ja täydennyskoulutus myös. Silti monella tavalla teknologiavetoinen näkemys täydennyskoulutukseen ei varmaankaan ole vastaus, ellei näihin kysymyksiin vastata ensin.

Pippigate ja median vaarat

HS Ilta haastatteli “tyypillisesti” mediasisältöjen haitallisuudesta. Yritin seuraavien näkökohtien kautta luoda toimittajalle laajempaa kuvaa mediakasvatuksesta mm. Ruotsissa kohua aiheuttaneen Peppi Pitkätossu -kohun osalta.

  • Mediakasvatus ei ole paikka maailman erilaisten ristiriitojen siloittelulle vaan niiden avaamiselle.
  • Hämmentävät jutut kannattaa käsitellä mutta lapsilähtöisesti. Jos yrittää etukäteen kaiken selittää, niin mediakokemuskin rajautuu.
  • Aina kuitenkin jos vanhempi tai kasvattaja esim. päiväkodissa epäilee, että juttu hämmentää lasta liikaa, sitten valitaan jotain muuta. Kyllä maailmaan mediakulttuuria mahtuu. Vinkkejä voi kysyä muilta vanhemmilta.
  • Samoin jonkun tietyn sanan poistaminen tai muuttaminen uudesta versiosta (kuten Peppi-kohussa) ei ole mitään kummallista. Ainahan voi uuden version sijaan katsoa alkuperäistä versiota.
  • Pelien ja pelaamisen tutkimuksessa suorien yhteyksien löytäminen on haasteellista. Useita tutkimustuloksia yhdistäneet meta-analyysit eivät oikein ole onnistuneet osoittamaan niin sanottujen väkivaltapelien pelaamisen yhteyttä väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Väkivaltapelit ovat tavallaan suosittuja, mutta pelien kirjosta ne edustavat hyvin pientä osuutta.

Mediakasvatusseura fasilitoi prosessia, jossa koostettiin Mediakasvattajan eettiset periaatteet. Siellä mm. sanotaan:

Mediakasvattaja vaalii yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa. Hän on oikeudenmukainen keskustelija, joka arvostaa lapsen ja nuoren omaa osaamista ja kokemusmaailmaa. Mediakasvattaja ottaa työssään huomioon sen, että yksilöillä on erilaiset valmiudet ja lähtökohdat mediataitojen opetteluun.
Mediakasvattaja auttaa hyödyntämään, tulkitsemaan, tutkimaan ja analysoimaan mediaa kriittisesti. Mediakasvattaja ei kuitenkaan arvostele eikä arvota lapsen ja nuoren media-arkea. Mediakasvattaja on utelias uusia ilmiöitä kohtaan ja tutustuu kehittyvään kenttään.

(Mediakasvattajan eettiset periaatteet, kohdat 2 ja 3)

HS-tilaajille HS Ilta -juttu ‘Asiantuntijat kertovat, mikä viihde on oikeasti haitallista lapsille ja nuorille‘

Pitääkö lapsia opettaa?

EmailsOma vastaukseni on, että pitää. Seuraavaksi pitääkin sitten pohtia, mitä asioita pitää opettaa. Siihen se mustavalkoisuus loppuukin.

HS sunnuntailiitteessä (22.4.) toimittaja Veera Luoma-aho toi esille ongelman, jota ei olisi arvannut olevan. Lapset ja nuoret eivät osaa tietotekniikkaa, jota me aikuiset pääasiassa käytämme työssämme. Sitä pitäisi nyt alkaa opettaa. Minua lähestyi myös yrittäjä samasta huolesta. Hän on palkannut jo vuosia kesätyöntekijöitä, ja nämä nuoret eivät osaa sähköpostissa perusjuttuja kuten tervehdyksiä ja toivotuksia.

Sähköpostikonventiot ovat täysin hyvä opetussisältö koulussa, mutta siihen se annettava saattaa jäädäkin, erityisesti verkkoviestännän kysymyksissä. Aikuiset eivät useinkaan näe missä mennään. Nuoret ovat luoneet vanhan päälle uutta viestintäkulttuuria, ja siinä ei ole mitään pahaa.

Sähköposti ja liitetiedostot ovat vaan saaneet valtavan aseman nykyisessä työkulttuurissa. Esimerkiksi tietotyön tekeminen sähköpostein on kuitenkin aivan out. On lukuisia helppokäyttöisiä palveluita (yleensä vielä organisaation tarjoamana), joilla esimerkiksi yhteinen teksti kannattaa tuottaa sähköposti-liitetiedosto-rumban sijaan.

Samalla ei tässä keskustelussa osata käsitellä oppimisen sisältöjä suhteessa oppimisen tapoihin. Tieto- ja viestintätekniset (tvt) taidot eivät siis meinaa hahmottua ainedidaktiseksi ulottuvuudeksi. Lehtijutuissa voidaan samassa virkkeessä olla huolissaan lasten ja nuorten tietoteknisistä taidoista ja samalla siitä, miten Suomi on pudonnut puusta tvt:n opetuskäytössä. Nämä tavoitteet kuitenkin muotoutuvat aika eri tavoin.

Mitäpä siis jos mietitään pedagogisesti a) tarvitseeko tietotekniikkaa opettaa koulussa vai olisiko esim. mediakasvatus kokonaisvaltaisempi sisältölähtökohta ja b) jos tietotekniikkaa tarvitsee opettaa niin mikä ero on tietotekniikan opettamisella omana sisältöalueenaan ja sen kytkemisessä aihekokonaisuuksien tavoin muuhun koulussa opetettavaan sisältöön.

Antti Pirhonen ottaa Opettaja-lehdessä (16/2012) voimakkaasti kantaa siihen, kuinka paljon turhaa häsläystä tvt-asioiden ympärillä on. Järki pitäisikin pitää mukana. Monet kansainväliset vertailut, joita tuijotetaan, eivät kerro koko totuutta. Suomessa on lukuisia vähälläkin rahalla aikaansaatuja ratkaisuja, joissa pedagogiikka on lapsen ja opettajan lähtökohdat huomioivaa ja oppimisen tutkijoidenkin mieleen.

Kertauksena siis: Pyritään muistamaan, koska on kyse oikeasti teknologisista laitteista ja sovelluksista ja koska jostain muusta, kenties ylevämmästä. Mielestäni pitäisi puhua enemmän viestinnästä, (työskentely)tekniikoista ja vuorovaikutuksen ja oppimisen tavoista.

Ja ne sähköpostitaidot – aivan kuten Hesarin jutun lopussa tuodaan pohtien esille, pitäisi riittää, että nuorilla on valmiudet oppia. Kun nuorille tulee tarve käyttää jotakin tietotekniikkaa, taito opitaan nopeasti ja tervehdykset ja toivotuksetkin tulevat kyllä tutuiksi. Omaa oppiainetta tähän ei tarvita.

Netissä on kaikkea

Verkko ei ole vain vihan media vaan myös rakkauden media, toisten auttamisen media ja erilaisuuden ymmärtämisen media.

Mediatutkija Anu Koivunen (HS 13.4.2010) kertoo nettivihasta, joka Ruotsin esimerkissä on kuitenkin saanut yleistä paheksuntaa osakseen, toisin kuin Suomessa. Keskustelupalstat ovat omituisia viestintä- ja vuorovaikutuskenttiä. Itseäni harmittaviin, toisten kunnioituksen unohtaviin kommentointeihin on vaikea keksiä helppoa ratkaisua. Kasvatustiede ei ole yleensä hakenut ratkaisua oikeusopista eikä teknologisista kikoista. Moralisointi ja tuomitseminenkin tuntuvat nykypäivän ymmärryksellä kasvatuksellisesti huonoilta vaihtoehdoilta. Se ei lisää lapsesta itsestä lähtevää moraalista pohdintaa. Mutta mitä tehdä kun aikuiset sekoavat keskustelupalstoilla?

Netin valjastamisessa on epäonnistuttu monta kertaa. Jos silti voisi toivoa, omaan ajatteluuni sopisi oikein hyvin, että pääosa keskustelualueista (esim. sanoma- ja aikakauslehtienlehtien verkkosivujen yhteydessä) toimisi vain omalla henkilöllisyydellä. Samaa miettii Koivunen. Verkko on mielestäni identiteetin rakentumisen paikka, ei sen hävittämisen paikka.

Helsingin Sanomien painetun version otsikointi ‘Verkko on vihan media’ on siis huono. Verkko kun on myös rakkauden media, toisten auttamisen media ja erilaisuuden ymmärtämisen media.