Eduskunnan sivistysvaliokunnan tämänpäiväisessä kokouksessa sain antaa lausunnon otsikolla ‘Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön esteet ja mahdolliset ratkaisut kuntatasolla ja kouluissa’
Tieto- ja viestintätekniikan mahdollisuudet oppimisen tukemisessa ovat olleet jo vuosikymmeniä esillä niin tutkimuksen ja kehittämistyön puolella kuin koulutuspolitiikassakin. Pääosin uskoa on ollut enemmän kuin systemaattisesti kouluihin ympäri Suomen levinneitä hyviä käytänteitä. Ponnisteluita on ollut vuosien saatossa koulujen varustelun kohdalla, opettajien teknisten taitojen täydennyskoulutuksessa ja uudenlaisen pedagogiikan kehittämisessä. Tällä hetkellä tilanne on se, että tieto- ja viestintätekniikka on monille opettajille työssä ja arjessa tuttu ja hyödyllinen väline. Se ei kouluissa kuitenkaan ole systemaattisesti mukana oppilaiden oppimisessa.
Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön yhteydet PISA-tuloksiin eivät ole yksiselitteisiä. Itse asiassa näyttää siltä, että yhteyttä ei juurikaan ole. PISA-vertailuihin kytketty osaaminen onkin lopulta perinteistä oppiainesisältöjen hallintaa, kun tulevaisuuden osaamistarpeet näyttävät pitävän sisällään paljon muutakin. Yhteys onkin havaittu esimerkiksi mobiililaitteiden ja sosiaalisen median opetuskäytön ja oppilaiden 2000-luvun tietotaitojen välillä (21st century skills). Oppilasprojekteissa opitaan ideoiden jakamista, ongelmien ratkomista yhdessä ja sosiaalisia taitoja. Tieto- ja viestintäteknisissä taidoissa kehittyy muun muassa uusien sovellusten ja palveluiden oppimiskyky. Oppilaiden toiminta on näissä projekteissa tavoitteellista ja luovaa.
Vaikka tällaisten projektien yleistyminen kouluissa on hidasta, on opetuksen kehittämisen verkostoissa saavutettu selkeästi näkyvää tahtotilaa juuri pedagogisen kehittämisen ja koulun toimintakulttuurin muutoksen osalta. Tahtotilan tavoitteena on tieto- ja viestintätekniikan pedagogisesti laadukas opetuskäyttö. Tämän esteenä näen luokkahuoneeseen rajatun ja oppiaineeseen (ja sen oppikirjaan) sidotun opettajajohtoisen tavan ajatella oppimista. 2010- luvulla lapsemme elävät maailmassa, jossa oppimista tapahtuu kaikkialla. Oppilaalle oman tulevaisuuden rakentaminen niin eheän minäkuvan kuin työelämään valmistautumisen osaltakin edellyttää niin sanotun oppikirjapedagogiikan ulottumattomiin jääviä oppimisen sisältöjä ja tapoja.
Ristiriitaa syntyy siis koulun historiallisen roolin ja nykypäivän teknologisen kehityksen ja kaikkialle ulottuvan mediamaiseman välille. Toisin sanoen teknologian luomat mahdollisuudet yhdistyvät sellaisiin vapaa-ajan ja työelämän toimintatapoihin, joihin formaalin koulun toimintakulttuuri ei itsestään yhdisty. Tästä asetelmasta syntyy esteitä tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön laajamittaiselle edistämiselle suomalaisissa kouluissa.
Yksi hyvä esimerkki on oppilaskeskeisyyden tärkeys. Jotta tieto- ja viestintätekniikan käytöllä oikeasti vaikutetaan oppilaiden oppimisen tapoihin, on heidän itsensä oltava luomassa näitä oppimisen tapoja. Vain opettajan työkaluihin panostaminen ei siis ratkaise ongelmaa, vaan oppilaiden toimijuuteen ja työskentelyn toiminnallisuuteen on panostettava myös. Opettaja rakentaa tällöin yhteistyömallin, jossa hänellä säilyy viimeinen sana opetussisältöihin ja -tavoitteisiin, mutta erityisesti toimintatavoista ja hyödynnettävistä välineistä ja sovelluksista sovitaan oppilaiden kanssa. Yhteistyö vahvistaisi oppilaalla myös oppimaan oppimisen taitoja.
Toisena esimerkkinä toimintakulttuurisesta esteestä on rajojen ylittäminen. Oppilaskeskeisyydessä ollaan jo luontevasti ylittämässä lapsen ja nuoren maailman ja koulun välistä rajaa. Samoin tulisi huokoistaa koulun ja luokkahuoneen seiniä ympäröiviin yhteisöihin ja yhteiskuntaan. Muutoin tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttö jää vain tehostetuksi oppikirjapedagogiikaksi.
Kaikkea ei rajattomasta internetistä tarvitse tuoda oppimiseen, mutta lähtökohtaisesti opetuksen suunnittelussa olisi irrottauduttava kapeakatseisuudesta ja tiukasta kontrollin vaatimuksesta tai muutoin tulevaisuuden oppimisesta jää uupumaan työelämän uudet tietokäytännöt, luovuus ja ongelmanratkaisutilanteet. Ratkaisuna voidaan nähdä opetuksen suunnittelu, jossa keskitytään lineaarisen minuuttiaikataulun sijaan sellaisiin kysymyksiin kuin miten tuetaan oppilailla taitojen itsenäistä hallintaa ja metakognitiota, miten ja miksi tietoa kulloinkin tuotetaan ja kuka sitä tuottaa tai miten yhteistyötä organisoidaan ja tuetaan. Tätä suunnittelumallia voidaan kutsua pedagogiseksi infrastruktuuriksi.
Näissä ongelmakysymyksissä opettajien ja koulujen kehitystä voi kuntataso tukea. Ongelmana ovat jämähtäneet palveluiden käyttömallit ja täydennyskoulutuskysymys.
Kun opettajan nykypäivänä tarvitsemat opetusresurssit ovat laajenneet kerran vuodessa tehtävistä oppikirja- ja materiaalihankinnoista tiheämpiin verkkopalveluiden ja -materiaalien tilaamistarpeisiin, on kunnissa oltava valmiudet tällaisille nopeillekin hankintaprosesseille. Esimerkiksi tablet-laitteiden uusien sovellusten maksamiselle ja lataamiselle on kunnissa oltava helpot toimintamallit. Tähän haasteeseen on onneksi tartuttu Opetus- ja kulttuuriministeriössä käynnistetyssä Pilviväylä-hankkeessa. Oppimista tukevat palvelut ja materiaalit, joita voivat tuottaa yritykset, yhdistykset, opettajat tai oppilaat, pyritään Pilviväylän kautta saamaan helposti käyttöönotettaviksi.
Toinen kysymys, jossa kuntatasolla tulee etsiä uusia lähestymistapoja, on opettajien täydennyskoulutus. Se ei toimi, jos VESO-päivät (virkaehtosopimuksessa määritelty työajaksi laskettu kouluttautumisvelvoite) eivät innosta tai jos vain muutama koulun innokas opettaja käy kalliissa koulutuksessa kerran vuodessa. Vaikka VESO-päivät tavoittavat monet opettajat, niiden vaikutukset koulun toimintakulttuuriin jäävät usein vähäisiksi. Täydennyskoulutuksen uudistaminen edellyttää kahdenlaista suunnanottoa.
Ensinnäkin täydennyskoulutuksen järjestäminen tulee yhä enemmän nähdä opettajan ammatillisen oppimisen tukemisena. Kuten oppilaat, opettajatkin oppivat kaikkialla. Opettajat kehittävät omaa osaamistaan yhä useammin verkosta löytyvien mahdollisuuksien tutkimisen avulla. Sen tueksi kouluihin tarvitaan opettajataustainen ns. pedagoginen tukihenkilö, jonka opetusvastuu muodostuu joidenkin omien tuntien lisäksi yhteisopettamisesta muiden opettajien kanssa. Näissä yhteisopetuksen projekteissa pedagoginen tukihenkilö tuo tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön näkökulmia oppisisältöihin, jotka luokan varsinainen opettaja suunnittelee.
Myös opetuskokeilut ja niiden jakaminen kehittämisverkostoissa (kuten Kaikkialla.fi– verkkopalvelu) vievät opetuksen kehittämistä ja koulun toimintakulttuuria eteenpäin. Tulevaisuudessa opettajan ammatillinen oppiminen ja kasvu myös tieto- ja viestintätekniikan kohdalla tarvitsee kouluihin sijoittuvaa tukemista ja ne todelliset yhteistyökumppanit ympärilleen, eli oppilaat ja muut oman koulun opettajat. Kun siis täydennyskoulutusta tarjotaan, senkin toteuttaminen tapahtuu kouluissa ja oppilaat ovat mukana.
Näen kouluissa ja kuntatasolla keskeiseksi toimintakulttuurin pohdinnan, joka tuottaa lopulta myös muutoksen. Usein opettajien työn kokonaiskuvaa heikosti huomioivat ylhäältä alaspäin vaaditut muutokset eivät saa tulta alleen, vaan tarvitaan opettajan omaa ja koulun kehitystä tukevia pedagogisesti mietittyjä resursseja. Näin tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttö ei muodostu opettajille ylimääräiseksi taakaksi vaan työssä jaksamisen yhdeksi luontevaksi elementiksi.