mediakasvatus – Olli Vesterinen

Huoli lasten ja nuorten mediankäytöstä

tablet lapsi

Vantaan Sanomissa 22.2.2015 ollut juttu toi esille tänä talvena vilkastuneen uutisoinnin lasten ja nuorten mediankäyttöön liittyen. Minua haastateltiin juttuun, ja tutkijakolleganikin oli yhteydessä tähän liittyen. Jatkankin vielä vähän pohdintaa uutisoinnin ja aiheen äärellä.

Otsikossa puhutaan ylihuolehtimisesta. En tiedä, onko suomen kielessä sellaista sanaa, mutta joka tapauksessa korostin toimittajalle, että hienoa, kun lasten ja nuorten mediankäyttö on esillä. Mielestäni siis media tai yleisö ei ole ollut väärässä kiinnostuksessaan lasten ja nuorten mediankäytöstä vaan ainoastaan painotus on ollut vino.

Keskustelimme toimittajan kanssa mediassa tänä keväänä vellomaan lähteneestä “huoli”-uutisoinnista. Jutussa totesin, että tutkimusten mukaan lasten mediankäytössä ei ole tapahtunut niin suuria muutoksia kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä. Tällä tarkoitin, että nyt juuri ei ole mielestäni tullut merkittävää uutta tutkimustietoa yksiselitteisistä vaaroista/haitoista, joihin huoli usein kytkeytyy. Kyllähän lasten ja nuorten mediankäytössä muutoksia tapahtuu.

“yhä nuoremmat lapset käyttävät internetiä” (Lapset netissä 2013, s. 7)

“Nuorten media-arjessa on tapahtunut muutamassa vuodessa merkittävä käänne. Vielä vuonna 2009 10–29-vuotiaiden nuorten eniten käyttämä media oli televisio. Verkkoympäristöjen ja digitaalisen kulttuurin kehityksen myötä netti on muuttanut pöytäkoneesta taskuun erilaisiin mobiililaitteisiin. Samaan aikaan internetin merkitys on korostunut ja sen parissa vietetty aika ohittanut television parissa vietetyn ajan nuorten mediamaailmassa. Internetissä vietetty aika on lisääntynyt kaikenikäisillä, mutta huomattavinta netinkäytön kasvu on ollut 15–29-vuotiailla.” (Nuorten mediamaailma pähkinänkuoressa 2013, s. 4)

Silti on aikamoinen johtopäätös, että nämä muutokset antaisivat tasapainoiselle ja lasten elämästä aidosti kiinnostuneelle kasvattajalle uutta huolenaihetta. Kun verrataan vielä Suomen tilannetta muihin maihin, huoleen on meillä vähemmän syytä.

“EU Kids Online -tutkimuksessa 25 Euroopan maata jaoteltiin neljään ryhmään sen mukaisesti kuinka usein 9–16-vuotiaat käyttävät nettiä ja miten paljon he kohtaavat riskejä. Maat jaoteltiin luokkiin (1) vähemmän käyttöä, matalammat riskit, (2) vähemmän käyttöä, joitain riskejä, (3) enemmän käyttöä, joitain riskejä ja (4) enemmän käyttöä, korkeammat riskit. Suomi sijoittuu ryhmään kolme – enemmän käyttöä, joitain riskejä – Kyproksen, Alankomaiden, Puolan, Slovenian ja Iso-Britannian kanssa (ks. kuvio 1). Huomionarvoista on, että muut Pohjoismaat ja Viro ovat ryhmässä neljä. Suomalaislasten mediankokemukset poikkeavat siis pohjoismaisesta kokemuksesta, eivätkä vain tässä, vaan monessa muussakin suhteessa, vaikka yhtäläisyyksiäkin löytyy. Esimerkiksi kaikkien 25 maan vertailussa suomalaislapset kokivat netissä julkaisemiensa henkilötietojen väärinkäyttöä kaikkein vähiten kun taas virolaislapset kaikkein eniten.” (Lapset netissä 2013, s. 8)

Tärkeimpänä pointtina yritin tuoda sitä esille, että huoleen pitää pystyä suhtautumaan siten, ettei aleta “vaikeuttamaan mediakasvatusta” vaan pyritään huolista huolimatta pitämään avoin yhteys lapsiin ja nuoriin ja annetaan arvoa heidän kiinnostuksen kohteilleen ja tekemisen ja olemisen tavoilleen.

Lehtijutussa on muuten viisi hyvää pointtia MLL:n nuorisotyön päälliköltä Juusolta:

Ruutuaika ei ratkaise, vaan se, että lapsi ei ole kokemustensa kanssa yksin, media ei korvaa kasvokkaista kanssakäymistä ja että lapsi liikkuu ja nukkuu riittävästi.
Digiajan vanhemmuus ei vaadi suurta oppimäärää tietotekniikasta vaan kiinnostusta lasten mediakokemuksia kohtaan.
Media on lapsille merkittävä oppimisympäristö.
Digitaalinen kulttuuri muokkaa sosiaalisia suhteita. Hyväksyttäviä käyttäytymisen rajoja neuvotellaan uudestaan.
Kaupallinen mediakulttuuri tarjoaa usein yksinkertaistettuja malleja sukupuolesta.

Näihin itsekin uskon.

Pippigate ja median vaarat

HS Ilta haastatteli “tyypillisesti” mediasisältöjen haitallisuudesta. Yritin seuraavien näkökohtien kautta luoda toimittajalle laajempaa kuvaa mediakasvatuksesta mm. Ruotsissa kohua aiheuttaneen Peppi Pitkätossu -kohun osalta.

Mediakasvatus ei ole paikka maailman erilaisten ristiriitojen siloittelulle vaan niiden avaamiselle.
Hämmentävät jutut kannattaa käsitellä mutta lapsilähtöisesti. Jos yrittää etukäteen kaiken selittää, niin mediakokemuskin rajautuu.
Aina kuitenkin jos vanhempi tai kasvattaja esim. päiväkodissa epäilee, että juttu hämmentää lasta liikaa, sitten valitaan jotain muuta. Kyllä maailmaan mediakulttuuria mahtuu. Vinkkejä voi kysyä muilta vanhemmilta.
Samoin jonkun tietyn sanan poistaminen tai muuttaminen uudesta versiosta (kuten Peppi-kohussa) ei ole mitään kummallista. Ainahan voi uuden version sijaan katsoa alkuperäistä versiota.
Pelien ja pelaamisen tutkimuksessa suorien yhteyksien löytäminen on haasteellista. Useita tutkimustuloksia yhdistäneet meta-analyysit eivät oikein ole onnistuneet osoittamaan niin sanottujen väkivaltapelien pelaamisen yhteyttä väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Väkivaltapelit ovat tavallaan suosittuja, mutta pelien kirjosta ne edustavat hyvin pientä osuutta.

Mediakasvatusseura fasilitoi prosessia, jossa koostettiin Mediakasvattajan eettiset periaatteet. Siellä mm. sanotaan:

Mediakasvattaja vaalii yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa. Hän on oikeudenmukainen keskustelija, joka arvostaa lapsen ja nuoren omaa osaamista ja kokemusmaailmaa. Mediakasvattaja ottaa työssään huomioon sen, että yksilöillä on erilaiset valmiudet ja lähtökohdat mediataitojen opetteluun.
Mediakasvattaja auttaa hyödyntämään, tulkitsemaan, tutkimaan ja analysoimaan mediaa kriittisesti. Mediakasvattaja ei kuitenkaan arvostele eikä arvota lapsen ja nuoren media-arkea. Mediakasvattaja on utelias uusia ilmiöitä kohtaan ja tutustuu kehittyvään kenttään.

(Mediakasvattajan eettiset periaatteet, kohdat 2 ja 3)

HS-tilaajille HS Ilta -juttu ‘Asiantuntijat kertovat, mikä viihde on oikeasti haitallista lapsille ja nuorille‘

Kirjoitus Koordinaatti.fi:hin

Kuva Aino Huhtaniemi

Kuva: Aino Huhtaniemi

Sain mahdollisuuden kirjoittaa Koordinaatti.fi:n puheenvuorossa mediakasvatuksen eettisistä kysymyksistä. Vaikka eettisten periaatteiden kokoaminen vaatii tiukkaa otetta kasvatuksellista työtä kohtaan, en malttanut katsoa asiaa myös filosofisemmin.

Formaalin mediakasvatuksen on vaikea pysyä teknologian kehityksen tai lasten ja nuorten mediakäytänteiden suhteen ajan tasalla. Tällöin mediakasvatuksen tulisi ennen kaikkea olla lasten ja nuorten kanssa “tutkielmien” tekemistä aiheena Minä, Me ja Media. Olemmehan loppujen lopuksi kaikki aina lähtöpisteessä seuraavan mediakulttuurisen muovautumisen edessä.

Koko juttu luettavissa osoitteessa:
http://koordinaatti.fi/fi/puheenvuoro/mediakasvatus-eettisena-kysymyksena

Viisi kysymystä mediakasvatuksesta

Sonia Livingstone on avannut mediataitoa ja mediakasvatusta hienosti COST-asiantuntijatapaamisen pohjalta julkaistussa raportissa. Itseäni kiehtoo lähestyminen, jossa keskeisten kysymysten kautta tarkennetaan, mistä on puhe. Eurooppalaisessa kontekstissa viisi Sonian esittämää haastetta tutkimuksen ja päätöksenteon kohdalla ovat:

Mitä? – Määrittelyn vaikeus.
Miksi? – Tarkoituksen ja merkityksen selventäminen.
Kuka? – Kansallisella vai kansainvälisellä tasolla.
Kenelle? – Kuka (erityisesti) tarvitsee mediakasvatusta.
Tulokset – Viides kysymys liittyy on arviointiin ja ohjailtavuuteen. Toimiiko mediakasvatus.

http://www.mediakasvatus.fi/ajankohtaista/uutiset/medialukutaidon-tutkimus-ja-politiikka-euroopassa-tuore-raportti-julkaistu

Kehitän mediataitoani

Harvoin mediakasvattajalta kysytään, miten aiot kehittää omaa media(luku)taitoasi. Viime perjantaina LitCam-konferenssissa olin omassa puheenvuorossani visioinut mediataidon tukemista koulussa. Myöhemmin paneelissa panelisteilta kysyttiin asiaa myös omalta kohdalta.

Ensimmäinen reaktioni kumpusi siitä, miten vähentäisin online-aikaa. Aivot todellakin tarvitsevat monenlaisia moodeja, ja jos ajatus ei välillä saa vaeltaa rauhassa tai aivot eivät välilllä saa happea ja lepoa, välineitä hallitseva ja kriittinenkin mediankäyttäjä pitää mediakasvattaa huolehtimaan tasapainosta.

Toinen mieleeni tullut asia oli lasten ja nuorten kyky olla luovia mediankäyttäjiä. Jos oikein herkistymme, voimme oman lapsemme mediasuhteesta oppia yhtä ja toista. Eniten tietysti on hämmentänyt käytänteiden syntyminen ja teknologioiden mahdollisuuksien ennakkoluuloton tutkiminen.

Näillä eväin uutta mediataidon lukuvuotta aloittamaan!

Identiteetti sosiaalisessa mediassa

Photo: ChiefTech

Sosiaalinen media on käsitteenä ehtinyt siihen ikään, että “jälkikasvua”, sitä seuraavaa juttua, taidetaan jo odotella. Ilmiö kuitenkin elää ja sen äärellä ihmetellään aika ajoin. Itselleni on tarjoutunut kaksikin reflektoinnin paikkaa. Ensin Lapsen maailma -lehti teki juttua, johon tuli jonkin verran omasta suhteestani sosiaalisen median parissa olemiseen. Nyt tuli pyyntö Yle Radio1:n Kultakuume-ohjelmaan keskustelemaan identiteetistä sosiaalisen median ympäröimässä elämässä. Ajatuksiani jäsentääkseni haluan kirjoittaa muutaman rivin aiheen tiimoilla.

Kannustan yleisesti ihmisiä toimimaan verkossa omalla nimellään. Anonymiteetillä on paikkansa verkossa, mutta en ymmärrä, miksi valtakunnan päämedioiden verkkosivuilla pitäisi saada osallistua keskusteluun anonyymisti. Suurimmaksi ongelmaksi koen toisia keskustelijoita loukkaavan käytöksen. Yleensä myös keskustelu tuntuu merkityksellisemmältä, kun kommentoijat esiintyvät omilla nimillään.

Opetuksen ja opiskelun maailmassa toiveeni on ollut verkkoidentiteetistä tietoiseksi tuleminen. Tällä tarkoitan opettajan ja opiskelijan verkkoidentiteetin mukana tuomista niihin verkko-opiskeluympäristöihin, joissa kursseja vedetään ja suoritetaan, mutta tietysti vain siinä määrin kuin itse kokee sopivaksi. Onhan verkko-opiskelun yhteisöllisten näkökulmien osalta ymmärrettävä, että toisiin tutustuminen verkkokurssilla on yhtä tärkeää kuin oman ryhmän tunteminen opiskelujen alkuvaiheessa.

Henkilökohtaisemmalla tasolla olen havainnut muutamia pinnalla olevia ajatuksia. Ensimmäinen ajatukseni on, että samalla, kun sosiaalisen median haltuunottamisen myötä tulee tietoiseksi monista mahdollisuuksista vaikuttaa kuvaan, jonka antaa sosiaalisessa mediassa, en itse sitten kuitenkaan pohdi antamaani kuvaa juurikaan. Osallistun sosiaalisessa mediassa jakamalla ja seuraamalla, mutta en koe mitään mahdollisuutta arvioida, miten se näyttäytyy muille. Tämä johtunee siitä, etten osaa kuvitella, miten kukin Twitterissä tai Facebookissa näkee toisten toiminnan. Jos teen blogiin jutun, olen suht tietoinen, miten asiani haluan esittää, jotta se tulee ymmärretyksi “oikein” ja siinä tekstityylissä, johon sen haluan kytkeä. En kuitenkaan osaa kuvitella, mitä ajatuksia kenellekin voi herätä tekstiäni lukiessa tai siihen osallistuessa kommentoimalla tai eteenpäin jakamalla.

Toinen ajatus liittyy läheisiini, perheeseen ja ystäviin. Mediakasvatusta tutkiessa ja tehdessä olisi tärkeää elää kuten saarnaa. Ei kannata olettaa läheisten haluavan heidän juttujaan tai kuvia, videoita, juttuja heistä jaettaviksi. Kysytään siis lupa: Saako laittaa kuvan sinusta? Saako laittaa tuotoksesi esille? Omalla toiminnalla tehdään samalla myös mediakasvatusta. Ollaan esimerkkinä muille siitä, miten rakennamme myös sosiaalisen median kautta verkon maailmoihin hyvää henkeä ja merkityksellisyyttä.

Pitääkö lapsia opettaa?

Oma vastaukseni on, että pitää. Seuraavaksi pitääkin sitten pohtia, mitä asioita pitää opettaa. Siihen se mustavalkoisuus loppuukin.

HS sunnuntailiitteessä (22.4.) toimittaja Veera Luoma-aho toi esille ongelman, jota ei olisi arvannut olevan. Lapset ja nuoret eivät osaa tietotekniikkaa, jota me aikuiset pääasiassa käytämme työssämme. Sitä pitäisi nyt alkaa opettaa. Minua lähestyi myös yrittäjä samasta huolesta. Hän on palkannut jo vuosia kesätyöntekijöitä, ja nämä nuoret eivät osaa sähköpostissa perusjuttuja kuten tervehdyksiä ja toivotuksia.

Sähköpostikonventiot ovat täysin hyvä opetussisältö koulussa, mutta siihen se annettava saattaa jäädäkin, erityisesti verkkoviestännän kysymyksissä. Aikuiset eivät useinkaan näe missä mennään. Nuoret ovat luoneet vanhan päälle uutta viestintäkulttuuria, ja siinä ei ole mitään pahaa.

Sähköposti ja liitetiedostot ovat vaan saaneet valtavan aseman nykyisessä työkulttuurissa. Esimerkiksi tietotyön tekeminen sähköpostein on kuitenkin aivan out. On lukuisia helppokäyttöisiä palveluita (yleensä vielä organisaation tarjoamana), joilla esimerkiksi yhteinen teksti kannattaa tuottaa sähköposti-liitetiedosto-rumban sijaan.

Samalla ei tässä keskustelussa osata käsitellä oppimisen sisältöjä suhteessa oppimisen tapoihin. Tieto- ja viestintätekniset (tvt) taidot eivät siis meinaa hahmottua ainedidaktiseksi ulottuvuudeksi. Lehtijutuissa voidaan samassa virkkeessä olla huolissaan lasten ja nuorten tietoteknisistä taidoista ja samalla siitä, miten Suomi on pudonnut puusta tvt:n opetuskäytössä. Nämä tavoitteet kuitenkin muotoutuvat aika eri tavoin.

Mitäpä siis jos mietitään pedagogisesti a) tarvitseeko tietotekniikkaa opettaa koulussa vai olisiko esim. mediakasvatus kokonaisvaltaisempi sisältölähtökohta ja b) jos tietotekniikkaa tarvitsee opettaa niin mikä ero on tietotekniikan opettamisella omana sisältöalueenaan ja sen kytkemisessä aihekokonaisuuksien tavoin muuhun koulussa opetettavaan sisältöön.

Antti Pirhonen ottaa Opettaja-lehdessä (16/2012) voimakkaasti kantaa siihen, kuinka paljon turhaa häsläystä tvt-asioiden ympärillä on. Järki pitäisikin pitää mukana. Monet kansainväliset vertailut, joita tuijotetaan, eivät kerro koko totuutta. Suomessa on lukuisia vähälläkin rahalla aikaansaatuja ratkaisuja, joissa pedagogiikka on lapsen ja opettajan lähtökohdat huomioivaa ja oppimisen tutkijoidenkin mieleen.

Kertauksena siis: Pyritään muistamaan, koska on kyse oikeasti teknologisista laitteista ja sovelluksista ja koska jostain muusta, kenties ylevämmästä. Mielestäni pitäisi puhua enemmän viestinnästä, (työskentely)tekniikoista ja vuorovaikutuksen ja oppimisen tavoista.

Ja ne sähköpostitaidot – aivan kuten Hesarin jutun lopussa tuodaan pohtien esille, pitäisi riittää, että nuorilla on valmiudet oppia. Kun nuorille tulee tarve käyttää jotakin tietotekniikkaa, taito opitaan nopeasti ja tervehdykset ja toivotuksetkin tulevat kyllä tutuiksi. Omaa oppiainetta tähän ei tarvita.

Arto Alhosta Vuoden mediakasvattaja 2010

Aikakausmedian myönsi Vuoden mediakasvattaja 2010 -tunnustuksen Vuosaaren peruskoulun äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Arto Alholle.

Aikakausmedia myönsi Vuoden mediakasvattaja 2010 -tunnustuksen Vuosaaren peruskoulun äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Arto Alholle. Onnea!

arto_alho_vuoden_mediakasvattaja — Arto Alho

Vuotta aiemmin mietin tunnustuksen jakamista ja mietin tämän Aikakausmedian (ent. Aikauslehtien liitto) luoman perinteen asemoitumista mediakasvatuksen näkökulmasta. Tänä vuonna ajatuksia herätti Arno Kotron puhe mediakritiikistä. Tilaisuuden aikana syntynyt tunnelma, jossa aikakauslehtien tärkeys oli todettu moneen kertaan, latistui puheen myötä. Mutta nostan hattua tilaisuuden järjestäjille siitä, että myös tämä mediakasvatuksen näkökulma nostettiin esille.

Hienoa, että mediakasvatus on esillä. Hienoa, että meitä muistutetaan kuinka hyviä mediakasvattajia Suomessa on. Vielä kerran onnea Artolle!

Tuntijakotyöryhmän esitys ja mediakasvatus

Perusopetuksen yleisiä valtakunnallisia tavoitteita ja tuntijaon uudistamista valmistellut työryhmä luovutti ehdotuksensa opetusministeri Henna Virkkuselle tiistaina. Pika-analyysina mediakasvatuksen näkymisestä tässä esityksessä voidaan katsoa minkälaisissa yhteyksissä media-sana esiintyy.

“Kehittämistä ohjaavina linjauksina esitetään: (…) monipuoliset tietoyhteiskuntavalmiudet, medialukutaitoa sekä kriittinen suhtautuminen median tuottamaan informaatioon” (s. 28; Matti Vanhasen II hallituksen hallitusohjelma sekä Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma vuosiksi 2007–2012)

“Tietoverkot ja sosiaalinen media ovat avanneet kokonaan uusia mahdollisuuksia kulttuurien ja erilaisten osa- ja alakulttuurien muodostumiseen ja keskinäiseen vuorovaikutukseen – niin hyvässä kuin pahassakin.” (s. 34)

“Opiskellessaan esimerkiksi sosiaalisen median avulla, lapset ja nuoret rakentavat tietoa, joka on moniulotteisempaa kuin itse opiskeltava sisältö.” (s. 36)

“Hyvätkään tekniset valmiudet tieto- ja viestintävälineiden ja sosiaalisen median käyttöön eivät kuitenkaan sellaisenaan riitä.” (s. 36)

“Virtuaalisilla oppimisympäristöillä ja sosiaalisella medialla on kaiken kaikkiaan oppimisen ja opiskelun luonnetta olennaisella tavalla muuttava vaikutus, mikä näkyy myös opettajan roolin muutoksena.” (s. 36)

“Tarvitsemme entistä parempaa kykyä seuloa tietoa, suodattaa nopeasti olennaiset viestit ja muokata niistä itsellemme merkityksellistä tietoa; tarvitsemme kriittistä medialukutaitoa.” (s. 37)

“Esimerkiksi median ja mainonnan vahva vaikutus lapsiin ja nuoriin edellyttää vanhemmilta uudenlaisia tietoja, tietoja ja kasvatusvalmiuksia.” (s. 38)

“Lasten ja nuorten maailmassa monenlaiset verkkoyhteisöt ja liikkuminen sosiaalisessa mediassa on entistä tärkeämpää.” (s. 39)

“Koulun pitäisi myös aiempaa paremmin sekä ymmärtää että ohjata ja hyödyntää oppimisessa nuorten toimintaa tietoverkoissa ja sosiaalisessa mediassa.” (s. 39)

“Samalla lapsiin ja nuoriin kohdistuu kuitenkin erityisesti median kautta runsaasti paineita, jotka ikään kuin hoputtavat varhaiseen aikuistumiseen ja itsenäisyyteen ja luovat illuusion valinnan vapaudesta ja mahdollisuudesta itse päättää asioistaan, hankinnoistaan ja toiminnastaan.” (s. 40)

“Etenkin Internet ja sosiaalinen media ovat tuoneet oppimiseen ja opiskeluun aivan uudenlaisen ulottuvuuden, ja mobiilioppimisen mahdollisuudet ovat vielä hyödyntämättä.” (s. 41)

“Sosiaalinen media onkin nähtävä oppimisympäristön laajentamisen mahdollisuutena.” (s. 41)

“Työryhmä on saanut myös ehdotuksia uusien oppiaineiden ottamisesta opetussuunnitelmaan. Niitä ovat: Etiikka, ﬁlosoﬁa, keksintöala, mediakasvatus, tanssi, teatteritaide ja tieto- ja viestintätekniikka.” (s. 48)

“Myös median käytön mielekäs, kriittinen ja riittävä opetus esiopetuksesta alkaen nähdään tärkeänä.” (s. 49)

“Ratkaisuaan odottaa joukko vanhoja kiistakysymyksiä kuten oppiainejakoinen opetussuunnitelma ja toisaalta uudempikin ilmiö kuin sosiaalinen media.” (s. 56)

“Koulu voi vahvistaa resurssejaan myös sosiaalisesta mediasta lainatuilla yhteistuottamisen ja -jakamisen toimintatavoilla.” (s. 56)

“Lähes yksimielinen raati on siitä, että sosiaalinen media tulee mullistamaan opetuksen.” (s. 56)

“Kompetenssit, joissa informaatio on lähteenä liittyvät informaation etsimiseen, valikointiin, arviointiin ja organisointiin. Silloin puhutaan informaatiolukutaidosta, medialukutaidosta ja tutkimustaidoista.” (s. 60)

“Kyseessä on siis kommunikaation näkökulmasta tarkasteluna informaatio- ja medialukutaito, kriittinen ajattelu ja kommunikointitaito.” (s. 61)

“Osallistumisen ja vaikuttamisen taidot

yhteisön ja yhteiskunnan hahmottaminen
aloitteellisuus ja johtamisen taidot
kyky toimia rakentavasti ja ratkaista ristiriitoja
erilaisuuden ja erilaisten näkökulmien hyväksyminen
mediataidot
tulevaisuuden ajattelemisen ja rakentamisen taidot” (s. 85; Kansalaisen taidot)

“Oppiainekokonaisuuksien ja oppiaineiden tavoitteisiin ja sisältöihin sisällytetään myös nykyisissä aihekokonaisuuksissa kuvattuja ajankohtaisia teemoja kuten kestävä kehitys, kansainvälisyys, media, yrittäjyys, turvallisuus ja hyvinvointi sekä teknologia.” (s. 87)

“[Kieli ja vuorovaikutus -o]ppiainekokonaisuus tarjoaa mahdollisuuksia harjoitella vuorovaikutusta eri kielillä, vertailla omaa ja muita kieliä ja tunnistaa niiden erityispiirteitä ja yhtäläisyyksiä sekä harjaannuttaa mediataitoja.” (s. 109)

“Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen tehtävänä on perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden 2004 määrittelyn mukaan kehittää oppilaan kielellisiä perustaitoja: suullista ja kirjallista ilmaisutaitoa eri tekstilajeineen sekä lukutaitoa (lukutekniikkaa ja luetun ymmärtämisen taitoa, lukemisen strategisia taitoja, medialukutaitoa).” (s. 111)

“Tästä on seurannut, että koulun tekstimaailma on yksimediaista ja lineaarista, mikä ei vastaa nyky-yhteiskunnan tekstimaailmaa. Median ja kriittisen lukutaidon osuus tulee esiin vasta ylemmillä vuosiluokilla, vaikka sitä olisi syytä opiskella alemmilta luokilta alkaen. Media ja erityisesti uusmedia on vähäisessä roolissa äidinkielen opetussuunnitelmassa. Koulun teksti- ja media-arki on näin ollen erkaantunut oppilaiden koulun ulkopuolisesta media-arjesta; oppilaiden omaa muualta hankittua viestintätietoa ja -taitoa ei riittävästi arvosteta eikä hyödynnetä.” (s. 113)

“Kirjallisuus ja erityisesti mediakasvatus sekä teatteritaide tai draama ovat alueita, joihin kohdistuu aiempaa suurempia odotuksia.” (s. 114)

“Kannanotoissa on korostettu, että äidinkieli on kuvataiteen rinnalla keskeisin mediakasvatuksen oppiaine. Opetuksessa käsiteltävien ja tekstien multimodaalisuutta ja monimediaisuutta tulee korostaa entisestään.” (s. 114)

“Äidinkieli ja kirjallisuus -oppiaineen tavoitteissa tulisi työryhmän näkemyksen mukaan painottua laaja-alainen lukutaito sekä hyvä ja monipuolinen kirjoitustaito, mediataidot sekä vuorovaikutus- ja kommunikointitaidot.” (s. 114)

“Opetuksessa tulee hyödyntää mediaa sekä tieto- ja viestintätekniikkaa entistä paremmin.” (s. 118; toisen kotimaisen kielen opetus)

“Opetuksessa tulee hyödyntää mediaa sekä tieto- ja viestintätekniikkaa entistä vahvemmin.” (s. 125; vieraiden kielten opetus)

“Opetukseen parhaiten liittyvät aihekokonaisuudet ovat ihmisenä kasvaminen, kulttuuri-identiteetti ja kansainvälisyys, viestintä ja mediataito sekä aktiivinen kansalaisuus ja yrittäjyys.” (s. 147; historian opetus)

“Yhteiskuntaoppi rakentuu yhteiskuntatieteiden, taloustieteiden, oikeustieteiden ja mediakasvatuksen sisällöistä.” (s. 150)

“Yhteiskuntaopin sisällöt keskittyvät erityisesti aktiiviseen kansalaisuuteen ja politiikan lukutaitoon, yrittäjyyteen, talous- ja kuluttajaosaamiseen, viestintä- ja mediaosaamiseen, oikeuskasvatukseen sekä eri kulttuurien tuntemiseen ja kansainvälisyyteen.” (s. 150)

“Yhteiskuntaoppi kytkeytyy useisiin aihekokonaisuuksiin, erityisesti aktiiviseen kansalaisuuteen ja yrittäjyyteen, viestintään ja mediataitoihin, turvallisuuteen ja liikenteeseen sekä vastuuseen kestävästä ympäristöstä, hyvinvoinnista ja kestävästä tulevaisuudesta.” (s. 150)

“Sosiaalisen median käytössä tärkeiksi ovat myös nousseet juridiset taidot. Yhteiskuntaopilla nähdään olevan paljon mahdollisuuksia syvempään yhteistyöhön erilaisten tekstilajien oppimisessa esimerkiksi yhdistettynä median tuottamiseen ja vaikuttamiseen sosiaalisen median kautta sekä kriittiseen näkemykseen omia ja muiden tuotoksia kohtaan.” (s. 153)

“Vähemmälle jäävät tärkeätä ajankohtaiset ilmiöt kuten ympäristö, energia, EU:n rooli, työmarkkina ja työttömyys, sosiaalipolitiikka ja hyvinvointi ja jossain määrin myös media.” (s. 153; yhteiskuntaopin sisältöjen kritiikkiä)

“Oppilaanohjauksessa tulee hyödyntää sosiaalista mediaa ja ylipäätään tieto- ja viestintätekniikan nykyistä paremmin.” (s. 157)

“Koska digitaalisen median aikakaudella ilmaisu- ja vuorovaikutustavat ovat moniaistisia käsittäen kuvallisen ilmaisuin lisäksi myös musiikin, on lasten ja nuorten koulutuksessa kiinnitettävä huomiota näiden viestintätapojen lukutaitoon ja käyttöön.” (s. 161)

“Jo perusopetuksessa oppilaalla tulee olla mahdollisuus opiskella musiikkia muun muassa digitaalisissa verkkoympäristöissä siten, että musiikkiteknologisten taitojen ja mediakasvatukseen painottuvan musiikillisen lukutaidon kehittyminen olisi mahdollista.” (s. 162)

“Kuvataiteen opetuksen tehtävänä on perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden 2004 mukaan antaa oppilaalle monipuolisia tietoja ja taitoja visuaalisen kulttuurin eri osa-alueista, joita ovat kuvataide, muotoilu, arkkitehtuuri, esineympäristö, rakennettu ympäristö ja visuaalinen media.” (s. 162)

“Tutkijat korostavat, että visuaalisuus hallitsee median maailmaa.” (s. 163)

“Korkealle kehittyneessä yhteiskunnassa tarvitaan luovan talouden tekijöitä; audiovisuaalisen median, arkkitehtuurin, tuotesuunnittelun sekä muun visuaalisen sisällön- ja tuotesuunnittelun osaajia.” (s. 164)

“Monissa kannanotoissa ja kansalaiskeskustelussa on painotettu kuvataiteen keskeistä roolia mediakasvatuksessa. Kuvataideopetuksessa painottuukin yhä enemmän visuaalisen viestinnän taidot, joiden harjaannuttamiseksi opetusta tulisi lisätä erityisesti 8.–9. luokille, jolloin nuori elää voimakkaasti mediavälitteisessä ja verkottuneessa maailmassa.” (s. 164)

“Opettajat tarvitsevat jatkossa entistä enemmän taitoja myös oppilaiden yksilölliseen ohjaamiseen ja tukeen, monikulttuuristen ryhmien opettamiseen sekä monipuolisten oppimisympäristöjen ja tieto- ja viestintäteknologian ja sosiaalisen median, hyödyntämiseen opetuksessa.” (s. 181)

Lähde: Perusopetus 2020 – yleiset valtakunnalliset tavoitteet ja tuntijako. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2010:1. Opetus- ja kulttuuriministeriö. Koulutus- ja tiedepolitiikan osasto, 2010.

The dimension of subject didactics revisited

I presented the dimension of subject didactics in the beginning of my PhD project. After five years, it is time to revisit these ideas.

I presented the dimension of subject didactics (in Finnish here) in the beginning of my PhD project. The concept of subject didactics originates from German educational research tradition and it means the subject-specific pedagogy. In the Anglo-American research, the pedagogical content knowledge (some background in Wikipedia) is often used instead of subject didactics. After five years and some more empirical research on schools’ media education, I think it is time to revisit the ideas presented in 2006.

There are many ways to theorize media education. It may have various forms in primary school such as arts education, social studies, child protection or learning technologies. Schools may call their media educational activities among other things magazine time, film education or, for example, learning with social media in which case the used medium is the defining principle.

What I have found important is to have a view based on educational sciences, too. In school context and from the teacher’s point of view, subject didactics covers a large area of what is behind the concept of teaching. The dimension of subject didactics presented in 2006 had two types of approaches, namely ‘subject didactics I’ and ‘subject didactics II’. In addition, the moral form of media education appearing especially in situational ways is opened.

Subject didactics I (media-based approach)

The approach can be seen as traditional subject didactics where the goal is to learn some entity of content, in this case about media. The pedagogical question is: how this subject-like content can be taught “effectively” or “well”. Since in Finland, there is no school subject of media education, the content of learning is usually a small entity in one of the existing schools subjects: in arts education it can be visual communication, in Finnish language types and genres of text, for example.

Subject didactics II (cross-curricular media education)

The second area of subject didactics relates to the integrative role of media education. It is part of learning and teaching of other school subjects. The focus of the media education is in the pedagogical approach and mainly the content to learn is not anymore media educational: for example, playing mathematical online game to learn algebra or watching a movie about climate change in environmental studies. These activities should be seen as substantial elements of media education when there are rarely dedicated lessons for media education.

Moral dilemmas

Many difficult moments of being a media educator relate to general thoughts of children growing up. The German concept of Bildung describes the aims which are in connection with this third form of media education. However, this should not be mixed with the moral defensiveness (Buckingham, 1998) since teachers are not necessarily blaming the media for inculcating “false beliefs or behaviors and for encouraging children to believe that all their problems can be solved through violence or through the acquisition of material goods.” Teachers can reason their actions in these situations multiply and without terror of world falling apart. This came out during the empirical period of my research.

Teacher just faces difficulties in media education with, for example, inappropriate media content. These situations form an area of media education which is surrounding the two earlier forms of media education. There are several issues in media, such as age-limited material, copyrights or child marketing, which can be taught during the dedicated lessons of media education or within other school subjects but mainly just come into play as a matter that needs to be handled outside of lesson plan. Schools also have many rules which create norms for media use and content in school.

>> a draft figure for these three forms of media education in school

In Finland, the boiling discussion around the distribution of lessons in basic education has created a huge competition between existing school subjects and large push from different interest groups to get (their) new school subjects into curriculum. There are rarely winners in this competition. The distribution of lessons haven’t changed too much during the last 100 years. I wouldn’t advice to fight for a subject status for media education. But the problem is that the subject teaching comes first and the rest is rather haphazard.

The relevance of media education is still built in the pedagogical moments that happen in ordinary activities. If the frontier must be set somewhere, the struggle with the strong subject-division-based school system should not be forgotten. There must be space for values, aims and (learning) methods that are set outside of school subjects. The actual life for children is inevitably outside of the Lehrplan and the media literacy is often practiced in the meaning-making and social interaction. All three forms of media education are needed. Only then it can fulfil its place in school education.

http://www.flickr.com/photos/judybaxter/ / CC BY-NC-SA 2.0