medialukutaito – Olli Vesterinen

Huoli lasten ja nuorten mediankäytöstä

tablet lapsi

Vantaan Sanomissa 22.2.2015 ollut juttu toi esille tänä talvena vilkastuneen uutisoinnin lasten ja nuorten mediankäyttöön liittyen. Minua haastateltiin juttuun, ja tutkijakolleganikin oli yhteydessä tähän liittyen. Jatkankin vielä vähän pohdintaa uutisoinnin ja aiheen äärellä.

Otsikossa puhutaan ylihuolehtimisesta. En tiedä, onko suomen kielessä sellaista sanaa, mutta joka tapauksessa korostin toimittajalle, että hienoa, kun lasten ja nuorten mediankäyttö on esillä. Mielestäni siis media tai yleisö ei ole ollut väärässä kiinnostuksessaan lasten ja nuorten mediankäytöstä vaan ainoastaan painotus on ollut vino.

Keskustelimme toimittajan kanssa mediassa tänä keväänä vellomaan lähteneestä “huoli”-uutisoinnista. Jutussa totesin, että tutkimusten mukaan lasten mediankäytössä ei ole tapahtunut niin suuria muutoksia kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä. Tällä tarkoitin, että nyt juuri ei ole mielestäni tullut merkittävää uutta tutkimustietoa yksiselitteisistä vaaroista/haitoista, joihin huoli usein kytkeytyy. Kyllähän lasten ja nuorten mediankäytössä muutoksia tapahtuu.

“yhä nuoremmat lapset käyttävät internetiä” (Lapset netissä 2013, s. 7)

“Nuorten media-arjessa on tapahtunut muutamassa vuodessa merkittävä käänne. Vielä vuonna 2009 10–29-vuotiaiden nuorten eniten käyttämä media oli televisio. Verkkoympäristöjen ja digitaalisen kulttuurin kehityksen myötä netti on muuttanut pöytäkoneesta taskuun erilaisiin mobiililaitteisiin. Samaan aikaan internetin merkitys on korostunut ja sen parissa vietetty aika ohittanut television parissa vietetyn ajan nuorten mediamaailmassa. Internetissä vietetty aika on lisääntynyt kaikenikäisillä, mutta huomattavinta netinkäytön kasvu on ollut 15–29-vuotiailla.” (Nuorten mediamaailma pähkinänkuoressa 2013, s. 4)

Silti on aikamoinen johtopäätös, että nämä muutokset antaisivat tasapainoiselle ja lasten elämästä aidosti kiinnostuneelle kasvattajalle uutta huolenaihetta. Kun verrataan vielä Suomen tilannetta muihin maihin, huoleen on meillä vähemmän syytä.

“EU Kids Online -tutkimuksessa 25 Euroopan maata jaoteltiin neljään ryhmään sen mukaisesti kuinka usein 9–16-vuotiaat käyttävät nettiä ja miten paljon he kohtaavat riskejä. Maat jaoteltiin luokkiin (1) vähemmän käyttöä, matalammat riskit, (2) vähemmän käyttöä, joitain riskejä, (3) enemmän käyttöä, joitain riskejä ja (4) enemmän käyttöä, korkeammat riskit. Suomi sijoittuu ryhmään kolme – enemmän käyttöä, joitain riskejä – Kyproksen, Alankomaiden, Puolan, Slovenian ja Iso-Britannian kanssa (ks. kuvio 1). Huomionarvoista on, että muut Pohjoismaat ja Viro ovat ryhmässä neljä. Suomalaislasten mediankokemukset poikkeavat siis pohjoismaisesta kokemuksesta, eivätkä vain tässä, vaan monessa muussakin suhteessa, vaikka yhtäläisyyksiäkin löytyy. Esimerkiksi kaikkien 25 maan vertailussa suomalaislapset kokivat netissä julkaisemiensa henkilötietojen väärinkäyttöä kaikkein vähiten kun taas virolaislapset kaikkein eniten.” (Lapset netissä 2013, s. 8)

Tärkeimpänä pointtina yritin tuoda sitä esille, että huoleen pitää pystyä suhtautumaan siten, ettei aleta “vaikeuttamaan mediakasvatusta” vaan pyritään huolista huolimatta pitämään avoin yhteys lapsiin ja nuoriin ja annetaan arvoa heidän kiinnostuksen kohteilleen ja tekemisen ja olemisen tavoilleen.

Lehtijutussa on muuten viisi hyvää pointtia MLL:n nuorisotyön päälliköltä Juusolta:

Ruutuaika ei ratkaise, vaan se, että lapsi ei ole kokemustensa kanssa yksin, media ei korvaa kasvokkaista kanssakäymistä ja että lapsi liikkuu ja nukkuu riittävästi.
Digiajan vanhemmuus ei vaadi suurta oppimäärää tietotekniikasta vaan kiinnostusta lasten mediakokemuksia kohtaan.
Media on lapsille merkittävä oppimisympäristö.
Digitaalinen kulttuuri muokkaa sosiaalisia suhteita. Hyväksyttäviä käyttäytymisen rajoja neuvotellaan uudestaan.
Kaupallinen mediakulttuuri tarjoaa usein yksinkertaistettuja malleja sukupuolesta.

Näihin itsekin uskon.

Viisi kysymystä mediakasvatuksesta

Sonia Livingstone on avannut mediataitoa ja mediakasvatusta hienosti COST-asiantuntijatapaamisen pohjalta julkaistussa raportissa. Itseäni kiehtoo lähestyminen, jossa keskeisten kysymysten kautta tarkennetaan, mistä on puhe. Eurooppalaisessa kontekstissa viisi Sonian esittämää haastetta tutkimuksen ja päätöksenteon kohdalla ovat:

Mitä? – Määrittelyn vaikeus.
Miksi? – Tarkoituksen ja merkityksen selventäminen.
Kuka? – Kansallisella vai kansainvälisellä tasolla.
Kenelle? – Kuka (erityisesti) tarvitsee mediakasvatusta.
Tulokset – Viides kysymys liittyy on arviointiin ja ohjailtavuuteen. Toimiiko mediakasvatus.

http://www.mediakasvatus.fi/ajankohtaista/uutiset/medialukutaidon-tutkimus-ja-politiikka-euroopassa-tuore-raportti-julkaistu

Kehitän mediataitoani

Harvoin mediakasvattajalta kysytään, miten aiot kehittää omaa media(luku)taitoasi. Viime perjantaina LitCam-konferenssissa olin omassa puheenvuorossani visioinut mediataidon tukemista koulussa. Myöhemmin paneelissa panelisteilta kysyttiin asiaa myös omalta kohdalta.

Ensimmäinen reaktioni kumpusi siitä, miten vähentäisin online-aikaa. Aivot todellakin tarvitsevat monenlaisia moodeja, ja jos ajatus ei välillä saa vaeltaa rauhassa tai aivot eivät välilllä saa happea ja lepoa, välineitä hallitseva ja kriittinenkin mediankäyttäjä pitää mediakasvattaa huolehtimaan tasapainosta.

Toinen mieleeni tullut asia oli lasten ja nuorten kyky olla luovia mediankäyttäjiä. Jos oikein herkistymme, voimme oman lapsemme mediasuhteesta oppia yhtä ja toista. Eniten tietysti on hämmentänyt käytänteiden syntyminen ja teknologioiden mahdollisuuksien ennakkoluuloton tutkiminen.

Näillä eväin uutta mediataidon lukuvuotta aloittamaan!

Suomi putos puusta – EVA vs. EC

EVA sanoo yhtä, Euroopan komissio toista. Miksi Suomen tietoyhteiskuntakondiksesta voidaan piirtää kaksi erilaista kuvaa?

Kuluneella viikolla on “todettu” että Suomi on pudonnut tietoyhteiskuntavertailuissa hännille. EVA:n raportti maalaa ikävää kuvaa tämänhetkisestä tilanteesta.

[T]ietoyhteiskunnan kehitys on Suomessa jämähtänyt paikoilleen. (…) Suomen julkisen sektorin pitää nyt tehdä ryhtiliike. Valtio ja kunnat hallitsevat lukuisia digitalisaation solmukohtia, joiden kimppuun pitää käydä välittömästi.

Samoihin aikoihin julkaistussa Euroopan kommission raportissa todetaan jotain aivan muuta. Valtionvarainministeriön julkaisema tiedote kuvaa Suomen hyvää kehitystä julkisten palveluiden “sähköistämisessä”.

Suomi on tehnyt paluun Euroopan parhaiden maiden joukkoon ja on nyt sijalla 7 kehittyneiden sähköisten palvelujen tuottajana. Edellisessä vertailussa vuonna 2007 Suomi oli 13.

Mihin tässä sitten pitää uskoa? Jos hämmennetään keitosta vielä, EVA:n raportissa todetaan myös kuinka helposti tilanne korjattaisiin.

Hyvä uutinen on, että kaikki valmiudet tietoyhteiskunnan seuraavaan vaiheeseen siirtymiseksi ovat olemassa. Kyse on lähinnä toimeenpanon ongelmista.

Hämmennystä Euroopan komission vertailusta vastaavasti aiheuttaa Hesarin uutisointi (HS Talous, 20.11.09), jossa johtava tuloksellisuustarkastaja Tomi Voutilainen Valtiontalouden tarkastusvirastosta epäilee raportin antamaa tulosta.

Nykyisen hallituksen aikana tulokset sähköisten palvelujen kehittämisessä ovat surkeita.

Ei muuta kuin medialukutaitoa tekemään: Mistä vertailuissa ja tutkimuksissa on kyse? Miksi Suomen tietoyhteiskuntakondiksesta voidaan piirtää kaksi erilaista kuvaa? Miten kuva vielä hämärtyy entisestään, jos asiantuntijat pääsevät kommentoimaan näitä lehdistössä?

Itse lähtisin siitä, että meille uutisoitavat vertailut tietoyhteiskuntakehityksestä ovat ylipäätään ongelmallisia. Kaksi tärkeää kysymystä pitänee esittää itselle. Ensinnäkin, mistä Euroopan komission vertailu on todellisuudessa kiinnostunut? Voisin kuvitella, että tärkeää on se, miten jäsenvaltiot toimeenpanevat komission ohjeita. Suomi on tunnetusti kuuliainen jäsen. Jos edellisen raportin suositukset on otettu virkamiestyössä huomioon – jopa käytännössä tai ainakin uutta maakohtaista raporttia kirjoitettaessa – niin muutaman sijan kipuaminen on tuskin merkittävä muutos.

Niin ja se toinen kysymys: Mikä on EVA:n tavoite raportillaan? Voisiko kyse olla yhdenlaisesta lobbauksesta? Mikäs sen parempi lähtökohta kuin pelon kylväminen digi-maineemme menettämisestä. Luulenkin, että “elinkeinoelämän etu” vaatii nyt “nopeita toimia”, jotka EVA:n raportti ystävällisesti meille kertoo.

Olipa episodi

Koulujen mediakasvatuksen luonteelle on toiminnan ja tekemisen lisäksi ominaista tietynlainen episodisuus, jota ei pidä unohtaa.

Opettaja on tuonut ympäristö- ja luonnontiedon tunnille muutaman Hesarin ja oppilaat hakevat ympäristöasioihin liittyviä uutisia ja mainoksia lehdestä. Hetken kuluttua rauhallinen lehden sivujen kahina vaihtuu tirskuntaan ja liikehdintään pöytäryhmien välillä. Lehdestä on löytynyt ympäristöasioiden lisäksi jotain, joka vie oppilaiden huomion. Mediakasvatuksellinen hetki olisi käsillä!

Koulujen mediakasvatukseen on melko paljon oppimateriaaleja, joissa puhutaan kuin koulussa oikeasti olisi aikaa ja resursseja tehdä huomattavissa määrin projekteja, joissa ensisijaisena tavoitteena on oppilaiden medialukutaidon kehittäminen. Osittain tyydytään siihenkin, että eri oppiaineiden opiskelun lomassa tulee myös opittua medialukutaitoa. Huomattavasti mediakasvatusta kuitenkin tapahtuu, jos on tapahtuakseen, yllä kuvatusti.

Mediakasvatus siis toteutuu kouluissa konteksti- ja tilannesidonnaisesti ja usein ilman ennakkosuunnittelua. Onkin vaikeampi kouluttaa sellaisia opettajia, jotka kääntävät tällaiset tilanteet medialukutaitoa rakentaviksi huomioiden samalla mediakasvatuksen moninaisuuden. On tavallaan täysin perusteltua opettajan kannalta kiertää tilanne kohdistamalla oppilaiden huomio tunnin varsinaiseen aiheeseen.

Medialukutaito tulisi nähdä Leena Rantalan tavoin saavutettujen ominaisuuksien ja kykyjen sijaan neuvottelevana toimintana. Koulujen mediakasvatuksen luonteelle on toiminnan ja tekemisen lisäksi ominaista tietynlainen episodisuus, jota ei pidä unohtaa. Opettajankoulutuksessa tällaisia valmiuksia on luontevinta kehittää opetusharjoittelun yhteydessä. Väitöskirjani aineistonkeruu ja -analyysi ovat herättäneet kiinnostukseni siihen, mitä opettaja tekee yllä kuvatussa tilanteessa ja miten hän tunnin jälkeen ohjaustilanteessa perustelee toimintaansa ja ratkaisujaan.

Harjoittelun ohjaajan tehtävä ei ole suoristaa asia kertomalla mitä olisi pitänyt tehdä, vaan tilanteeseen voidaan palata toisella tapaamiskerralla, jolloin ohjaajan tekemän harjoittelijan perustelujen analyysin kautta tilanne ja argumentointi voidaan uudelleen rakentaa harjoittelijan lähtökohdista. Tähän meitä ohjaa mm. Fenstermacher ja Richardson.