Identiteetti sosiaalisessa mediassa

Photo:  ChiefTech

Sosiaalinen media on käsitteenä ehtinyt siihen ikään, että “jälkikasvua”, sitä seuraavaa juttua, taidetaan jo odotella. Ilmiö kuitenkin elää ja sen äärellä ihmetellään aika ajoin. Itselleni on tarjoutunut kaksikin reflektoinnin paikkaa. Ensin Lapsen maailma -lehti teki juttua, johon tuli jonkin verran omasta suhteestani sosiaalisen median parissa olemiseen. Nyt tuli pyyntö Yle Radio1:n Kultakuume-ohjelmaan keskustelemaan identiteetistä sosiaalisen median ympäröimässä elämässä. Ajatuksiani jäsentääkseni haluan kirjoittaa muutaman rivin aiheen tiimoilla.

Kannustan yleisesti ihmisiä toimimaan verkossa omalla nimellään. Anonymiteetillä on paikkansa verkossa, mutta en ymmärrä, miksi valtakunnan päämedioiden verkkosivuilla pitäisi saada osallistua keskusteluun anonyymisti. Suurimmaksi ongelmaksi koen toisia keskustelijoita loukkaavan käytöksen. Yleensä myös keskustelu tuntuu merkityksellisemmältä, kun kommentoijat esiintyvät omilla nimillään.

Opetuksen ja opiskelun maailmassa toiveeni on ollut verkkoidentiteetistä tietoiseksi tuleminen. Tällä tarkoitan opettajan ja opiskelijan verkkoidentiteetin mukana tuomista niihin verkko-opiskeluympäristöihin, joissa kursseja vedetään ja suoritetaan, mutta tietysti vain siinä määrin kuin itse kokee sopivaksi. Onhan verkko-opiskelun yhteisöllisten näkökulmien osalta ymmärrettävä, että toisiin tutustuminen verkkokurssilla on yhtä tärkeää kuin oman ryhmän tunteminen opiskelujen alkuvaiheessa.

Henkilökohtaisemmalla tasolla olen havainnut muutamia pinnalla olevia ajatuksia. Ensimmäinen ajatukseni on, että samalla, kun sosiaalisen median haltuunottamisen myötä tulee tietoiseksi monista mahdollisuuksista vaikuttaa kuvaan, jonka antaa sosiaalisessa mediassa, en itse sitten kuitenkaan pohdi antamaani kuvaa juurikaan. Osallistun sosiaalisessa mediassa jakamalla ja seuraamalla, mutta en koe mitään mahdollisuutta arvioida, miten se näyttäytyy muille. Tämä johtunee siitä, etten osaa kuvitella, miten kukin Twitterissä tai Facebookissa näkee toisten toiminnan. Jos teen blogiin jutun, olen suht tietoinen, miten asiani haluan esittää, jotta se tulee ymmärretyksi “oikein” ja siinä tekstityylissä, johon sen haluan kytkeä. En kuitenkaan osaa kuvitella, mitä ajatuksia kenellekin voi herätä tekstiäni lukiessa tai siihen osallistuessa kommentoimalla tai eteenpäin jakamalla.

Toinen ajatus liittyy läheisiini, perheeseen ja ystäviin. Mediakasvatusta tutkiessa ja tehdessä olisi tärkeää elää kuten saarnaa. Ei kannata olettaa läheisten haluavan heidän juttujaan tai kuvia, videoita, juttuja heistä jaettaviksi. Kysytään siis lupa: Saako laittaa kuvan sinusta? Saako laittaa tuotoksesi esille? Omalla toiminnalla tehdään samalla myös mediakasvatusta. Ollaan esimerkkinä muille siitä, miten rakennamme myös sosiaalisen median kautta verkon maailmoihin hyvää henkeä ja merkityksellisyyttä.

Mieli ja sosiaalinen media

http://www.pamorama.net/wp-content/uploads/2010/12/Social-Media-Addiction.png

Kuva: retrevo.com

Moni kysyy, miten sosiaalisen median aikakaudella tämä jatkuva impulssien virta hallitaan, miten rajoitetaan tarvetta kurkkia työpäivän aikana jatkuvasti Facebookiin tai vaikka ihan vaan sähköpostiin, jos pitäisi tehdä jotain ihan muuta?

Väitöskirjaa kirjoittaessani sain vinkkejä eri tavoista rajata huomiotani ja niin sanotusti sammuttaa tiettyjä virtoja. Opettelin muun muassa jakamaan Facebook-kaverini ryhmiin, ja uutisvirtaani tulikin Facebook-toimintaa vain niiltä, joita tapasin muutenkin usein. Puhelimen ja tietokoneen sähköpostiohjelman asetuksista käänsin lukemattomien viestien ilmoitukset pois, enkä muutenkaan pitänyt laitteissa ääniä, jos ei niille ollut tarvetta. Nykyään kytken viikonloppuisin henkilökohtaisesta puhelimestani työsähköpostin kokonaan pois, jotta en vahingossa ala työasioita miettiä, jos haluan avata sähköpostiohjelman muussa tarkoituksessa.

Ihmiset kokevat rasittavaksi myös sen, jos sosiaalinen kanssakäyminen kasvokkain on täynnä mobiililaitteen selaamista ja esimerkiksi twiittien jakamista. Vuorovaikutus huononee, ja poissaoleva henkilö tuottaa usein myös itselleen huonon fiiliksen. Buddhalaisuudessa korostetaankin:

The enlightened person has learned to observe their mind and control how it goes. (David Tuffleyn kirjasta The Essence of Buddhism)

Aivotutkimus onkin nykyään kiinnostunut asioista, joita buddhalaisuudessa on “tiedetty” jo vuosisatoja. Jokaiseen päivään kuuluvien aivojen moodien tulisi vaihdella tavoitteellisesta ja keskittyneestä aivotoiminnasta luovaan ja leikilliseen, rauhallisesta reflektiosta liikuntaan ja ulkoiluun, unohtamatta lepoa ja ajatuksen vapaata liitoa. Sosiaalisen median koukuttavuuden kanssa taistellessani ja muiden samojen ongelmien kanssa painivien tuttujen kanssa keskustellessani itselleni on herännyt ajatus kolmen kohdan ohjeesta.

Pyrin miettimään:

  1. Mahtuuko jokaiseen päivään erilaista aivotoimintaa?
  2. Saanko vaihdettua moodia jos päivääni on jo tarpeeksi kasautunut tiettyä moodia?
  3. Sopiiko vallitseva aivojen moodi tai toimintani kontekstiin?

Viimeinen kohta on tullut erityisen tärkeäksi oman lapsen kanssa ollessani. Jumittuminen puhelimen täpyttelyyn on typerin tapa viettää aikaa maailman tärkeimpien ihmisten kanssa. Olen alkanutkin jättää puhelimen tahallaan sisälle, jos ulkoilemme omalla pihallamme.

Haasteita tällä saralla edelleen riittää, mutta sosiaalisen median ja tietotyön arjessa olen yhä vakuuttuneempi, että tähän kannattaa panostaa hyvän tuloksen ja hyvän mielen saavuttamiseksi.