tvt – Olli Vesterinen

Viron malli

Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytössä emme ole kansainvälisissä vertailuissa vahvoilla. A-studiossa katsottiin etelään ja todettiin, että Virossa on tehty jotain paremmin kuin meillä. Twitterissä ohjelman aikana käyty keskustelu monipuolisti kysymystä moneen suuntaan. Itselleni heräsi mieleen kolme asiaa.

Viron opetusministeri Jaak Aaviksoo puhui paremmin kuin ministeri Krista Kiuru. Viron mallista Aaviksoolla oli laajempi näkemys kuin vain tulevien koodarien ammatillinen koulutus. Tärkeää on se, millä tavoin opetussuunnitelman suunnassa opitaan.
Opetusministeri Kiuru oli innostunut lähinnä koulutuspilvestä, joka käytännössä kytketään valtion laajempaan kansalaisille tarkoitettuun verkkoratkaisuun. Tämä kuulostaa vaarallisen kankealta.
Pohdin myös sitä, miten toisten maiden koulutusjärjestelmiin ja -ratkaisuihin kannattaa suhtautua. Kun olemme yliopistollakin vastaanottaneet lukuisia delegaatioita, jotka haluavat viedä Suomen PISA-menestyksen avaintekijät omaan koulutusjärjestelmäänsä, olen alkanut miettiä, voiko tämä toimia näin. Niinpä itselleni heräsi eilisen A-studion myötä pikemminkin tutkijan kiinnostus Virossa meneillään olevaa projektia kohtaan kuin tarve päättää näillä tiedoilla, onko Viron malli hyvä – tai ainakaan päättää, pitäisikö siitä oikeasti ottaa Suomessa mallia.

Suomalainen opettajankoulutus uskoo siihen, että opettaja pystyy löytämään opetukseen ja kasvatukseen liittyviin ratkaisuihinsa perustelut. Toiminta on siis pedagogisesti perusteltua. Olemme olleet ylpeitä suomalaisopettajista, ja jos luotamme heidän pedagogiseen näkemykseemme, voisimme myös ajatella, että heidän näkökulmastaan tieto- ja viestintätekniikan käyttö opetuksessa on nykytilanteessa harvoin perusteltua.

Toki me muut voimme keksiä opettajille hyviäkin perusteluja, mutta me emme olekaan niitä, jotka opettajan puolesta ovat kussakin luokassa tekemässä ratkaisuja oppilasryhmien opiskelusta. Emme varmasti näe kokonaiskuvaa siinä perspektiivissä, mistä opettaja työtään katsoo.

Nurmijärveläinen rehtori Mikko Jordman kiteytti Suomen tilannetta hyvin Twitterissä:

Kissa pöydälle: Suomessa opettajalla on pedagoginen vapaus. Rahaa ja OPS – eli resurssit ja pakko. Halutaanko sitä?

Jos alamme syödä suomalaisen opettajan autonomiaa, emme ole miettineet koko kuviota loppuun asti. Luottamus on ollut keskeinen tekijä suomalaisen koulutusjärjestelmän rakentumisessa (viimeisin puheenvuoro) ja valitettavasti ylhäältä ohjaamisen lisääminen murentaa tätä pohjaa.

Mikko ja muut puuhaavat muuten hienoa tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön hanketta. Käy lukemassa lisää osoitteessa

http://www.kuumapop.fi/mika/

Kännykkä käy koulua

Kuva: David Sudgen

Kännykkä on koulussa yleinen näky. Samalla oppilaiden taskuissa kouluun kulkevat kännykät ovat mahdollistaneet negatiivisten ilmiöiden uusia toteutumismuotoja. Niinpä ongelmia on ratkaistu Pellossa (Lapin Kansa 24.5.2013) ja Kiviojan koulussa (Opettaja-lehden 7/2013 Keskustelua-palsta) radikaalein tavoin. Kännyköillä on koulussa kuitenkin monenlaisia vaikutuksia. Vuorenmäen koulun rehtori Esa Kukkasniemi blogissaan korostaa kännyköiden ja oppimisen kytkeytymistä jokaisen tarvitsemiin taitoihin. Dosentti Päivi Hakkarainen taas toivoisi kieltojen sijaan kasvatusta kohti myötätuntoisia ja eettisiä median parissa toimivia nuoria (Lapin Kansa 24.5.2013).

Mitä sitten pitäisi ajatella kännyköiden ja muiden mobiililaitteiden kaikkialle ulottuvasta luonteesta? Onko pedagogiselta kannalta hyötyä ottaa oppilaiden kännykät käyttöön koulussa?

Etäopetuksen teoriasta käsin voidaan miettiä kännykän hyötykäytön kysymystä. Mobiili opiskelu -kirjassa dosentti Heikki Kynäslahti korostaa mobiililaitteiden käytön keskeisiä pedagogista arvoa sisältäviä näkökohtia. Ilman oppilaan mediataidon kehittämisen näkökulmaakin mobiililaitteita on mielekästä käyttää oppimisessa kun

mukana kulkevalla laitteella tuetaan tiettyyn maantieteelliseen/fyysiseen sijaintiin kytkeytyvää oppimista tai
on luontevaa ottaa talteen tai reflektoida sillä hetkellä käytettävissä olevalla laitteella oppimista joka tapahtuu “lennossa”.

Kun ensimmäisen kohdalla on kyse fyysisen paikan merkittävyydestä, toisessa on taas kyse opiskelulle sopivan ajan tarjoutumisesta. Käytännön tasolla mobiilin tulisi viitata oppimisen liikkuvuuteen, ei mobiililaitteen tyypin tai laadun hehkuttamiseen.

‘Kilauta kaverille’

Näin tehtiin tietovisassa, entä koulussa? Oppimisen tutkimuksessa on toiselta oppijalta avun pyytäminen ja toiselle avun tarjoaminen, mediavälitteisesti tai ei, nähty merkittävänä yhteisöllisen oppimisen toimintatapana. Onkin hyvä kysyä, miksi tyypilliset vapaa-ajalla tapahtuvan oppimisen tavat – kuten asioiden selvittäminen verkosta tai vertaisilta – olisivat lähtökohtaisesti suljettava koulun ulkopuolelle. Uskoakseni moni opettaja Suomessa näkee niin tiedonhaun verkosta kuin vertaisilta oppimisenkin arvokkaana asiana.

Koulun ulkopuolella opitaan paljon myös tekemisen kautta. Tässä tullaankin sitten mediataidon rakentamiseen. Nykyaikaisilla mobiililaitteilla synnytettävät mediaesitykset ovat merkittävä oppimisen konteksti. Opitaan tekemään erilaisia mediaesityksiä mutta opitaan myös aiheista, joita mediaesitykset koskevat. Esimerkiksi lapsi oppii valokuvaamastaan kukasta siinä missä valokuvaamisestakin. Kuvan jakaminen verkossa taas lisää oppimisen sosiaalista ulottuvuutta, jossa oppijan tekemiset kytkeytyvät vertaisiin ja jopa asiantuntijoihin. Tällä on suuri vaikutus oman tekemisen merkityksellisyyden kannalta. Vain opettajalle tuotettava sisältö ei ole yhtä merkityksellistä oppijalle kuin laajemmalle yhteisölle jaettu sisältö.

Kännykästä voi puhua negatiivisenakin ilmiönä, mutta se on nykyään muun tieto- ja viestintätekniikan tavoin yhä useammin myös ajattelumme ja tekojemme jatke. Sen luonnetta pitää pysähtyä miettimään. Se kun ei automaattisesti ole hyvästä tai pahasta. Tästä syystä emme aikuisinakaan olisi kovin myötämielisiä esimerkiksi työnantajan asettamille kännykkäkielloille (HS 25.5.2013). Meidän aikuisten onkin syytä miettiä myös omia kännykkäkäytänteitämme ja pyrkiä tasapainoon niin oman jaksamisemme kuin sosiaalisen tilannetajunkin osalta.

Mielestäni opettajalla tulee säilyä valta kieltää kännykän käyttö tilapäisesti, mutta koulun tasolla annetut täyskiellot, puhumattakaan säädösten rakentamisesta laajemmalle kiellolle, ovat väärä suunta keskustelussa. Sellaiset ratkaisut myös sulkisivat meiltä aikuisilta valtavan oppimisen mahdollisuuden. Oppilaat nimittäin voivat opettaa medioista ja maailmasta yhtä ja toista, jos annamme välillä heille tilaa tuoda esille, mitä he ovat oppineet ja miten he ovat oppineet.

Pitääkö lapsia opettaa?

Oma vastaukseni on, että pitää. Seuraavaksi pitääkin sitten pohtia, mitä asioita pitää opettaa. Siihen se mustavalkoisuus loppuukin.

HS sunnuntailiitteessä (22.4.) toimittaja Veera Luoma-aho toi esille ongelman, jota ei olisi arvannut olevan. Lapset ja nuoret eivät osaa tietotekniikkaa, jota me aikuiset pääasiassa käytämme työssämme. Sitä pitäisi nyt alkaa opettaa. Minua lähestyi myös yrittäjä samasta huolesta. Hän on palkannut jo vuosia kesätyöntekijöitä, ja nämä nuoret eivät osaa sähköpostissa perusjuttuja kuten tervehdyksiä ja toivotuksia.

Sähköpostikonventiot ovat täysin hyvä opetussisältö koulussa, mutta siihen se annettava saattaa jäädäkin, erityisesti verkkoviestännän kysymyksissä. Aikuiset eivät useinkaan näe missä mennään. Nuoret ovat luoneet vanhan päälle uutta viestintäkulttuuria, ja siinä ei ole mitään pahaa.

Sähköposti ja liitetiedostot ovat vaan saaneet valtavan aseman nykyisessä työkulttuurissa. Esimerkiksi tietotyön tekeminen sähköpostein on kuitenkin aivan out. On lukuisia helppokäyttöisiä palveluita (yleensä vielä organisaation tarjoamana), joilla esimerkiksi yhteinen teksti kannattaa tuottaa sähköposti-liitetiedosto-rumban sijaan.

Samalla ei tässä keskustelussa osata käsitellä oppimisen sisältöjä suhteessa oppimisen tapoihin. Tieto- ja viestintätekniset (tvt) taidot eivät siis meinaa hahmottua ainedidaktiseksi ulottuvuudeksi. Lehtijutuissa voidaan samassa virkkeessä olla huolissaan lasten ja nuorten tietoteknisistä taidoista ja samalla siitä, miten Suomi on pudonnut puusta tvt:n opetuskäytössä. Nämä tavoitteet kuitenkin muotoutuvat aika eri tavoin.

Mitäpä siis jos mietitään pedagogisesti a) tarvitseeko tietotekniikkaa opettaa koulussa vai olisiko esim. mediakasvatus kokonaisvaltaisempi sisältölähtökohta ja b) jos tietotekniikkaa tarvitsee opettaa niin mikä ero on tietotekniikan opettamisella omana sisältöalueenaan ja sen kytkemisessä aihekokonaisuuksien tavoin muuhun koulussa opetettavaan sisältöön.

Antti Pirhonen ottaa Opettaja-lehdessä (16/2012) voimakkaasti kantaa siihen, kuinka paljon turhaa häsläystä tvt-asioiden ympärillä on. Järki pitäisikin pitää mukana. Monet kansainväliset vertailut, joita tuijotetaan, eivät kerro koko totuutta. Suomessa on lukuisia vähälläkin rahalla aikaansaatuja ratkaisuja, joissa pedagogiikka on lapsen ja opettajan lähtökohdat huomioivaa ja oppimisen tutkijoidenkin mieleen.

Kertauksena siis: Pyritään muistamaan, koska on kyse oikeasti teknologisista laitteista ja sovelluksista ja koska jostain muusta, kenties ylevämmästä. Mielestäni pitäisi puhua enemmän viestinnästä, (työskentely)tekniikoista ja vuorovaikutuksen ja oppimisen tavoista.

Ja ne sähköpostitaidot – aivan kuten Hesarin jutun lopussa tuodaan pohtien esille, pitäisi riittää, että nuorilla on valmiudet oppia. Kun nuorille tulee tarve käyttää jotakin tietotekniikkaa, taito opitaan nopeasti ja tervehdykset ja toivotuksetkin tulevat kyllä tutuiksi. Omaa oppiainetta tähän ei tarvita.